Jääkärit, te jäykät, nyt tehkää kunniaa!
Suomalainen soturi — ken ikinä olletkaan:
Hänen viattoman verensä kautta ma teitä vannotan
Astukaa sijahan sankarin loistavan,
Jos ken, niin Friedel Jacobsson ansaitsee — kostajan!
OULULAISET LÄHTEVÄT.
He lähtevät nyt sotaan:
Pojat meidän puolen.
Silmissä kimmel kiiluu:
Jäänkö eloon vai kuolen?
Koko kaupunki heitä saattaa.
Joku puhuu. Joku hurraa.
Naiset itkee. Liinat liehuu.
Juna lähtee. Surraa…
Arki-ihmiset kotiinsa kulkee.
He kantavat kaihoa — suotta.
Sodan jylinä kaukana kiirii.
Suomen leijona harppaansa vuottaa.
Mitäs siitä, jos lähtivät, veikot?
Se olihan pyhä velvollisuus.
Toki urhoks' ei tultane ennen
Kuin nähty on — urhoollisuus.
On ihmiskurjan luonteessa
Kaikota, karttaa kuolemaa.
Mut Sankarin sieluss' on salaisuus
Käy tuskatonna Tuonelaan!
Paras rukous puolesta Poikain
Sodan päivinä näinä on tämä:
He tehtävänsä täyttäkööt!
Se on enempi kuin itse elämä!
KAATUNEEN VIIME TERVEHDYS.
Ah suurta on kaatua kansansa aamuruskon hetkellä,
Kun vapauden auringon nousevan tietää metsänrannan takaa!
Ei turhaan mies silloin ollut oo sotaretkellä!
Kas kauniina hän kalmassaankin maassa makaa!