Ja kaikki turhat tuskailut
ne vihdoin haihtuvat,
kun haikehimmat haavelmat
nyt tosiks vaihtuvat…
Ah enhän koskaan ma uskonut että
elämä mulle niin lempeä ois:
ett' todellisuus, joka tuhannet pettää,
minut, minut näin säästää voisi…
Ja millä lienen ma ansainnut
tämän onneni ruusumaan?
minä? minä? joka tuomittu olin
kurjuutehen kuolemaan? —
Ma luulen että nyt vihdoinkin
jo uskon myös Jumalaan,
kun uskon kultani silmihin
ja rakkauteemme vaan!
NOCTURNO
(J.H. E:lle).
Eloni suurin unelma
lie toteen käynyt nyt.
Ja monta mielenhaavetta
myös särkynyt…
On mulla kulta, jota suutelen,
on vaimo armas, jota syleilen
ja joka mua myös syleilee
niin että lämpenen…
Mut kumminkin —
Mit' itkee ihmishenki?
Mihin se pyrkii, kunne vie
tai mistä kulkeneekin tie,
tuo rauhan kirkkain polku?…
Voi meitä laulajoita, voi,
joill' elo tuhat-äänin soi
ja sielu aina läikkyy!
Me oomme haavan lehtiä
kesäisen illan tyynessä,
jotk' aina turhaa säikkyy…
Jos paradiisin nautintoon
mies meidänlainen pantakoon,
niin totta totisesti
me silti ikuisesti
pelkäämme perkeleitä,
vaikk' enkeleitä
täys Eeden ois —
kai muuten meillä ei kannel sois.
(Tukholma 20.7.1904.)