Näin olla taas on niin turvallista,
Kun yö meit' ympäri yllättää.
Soi mailma virttänsä murheellista —
Se turhaan meitä nyt peljättää.
ERILLÄÄN…
Suvi ihanimmallaan.
Tuomet kukkii kohta.
Nurmi vihanimmallaan.
Yöhyt kirkas hohtaa.
Yksin soudan —
järven pintaa,
Loistavaa —
kuin lohen rinta…
Yksin soudan —
ihmettelen,
Suviyötä
sulostelen.
Enkä tiedä
miten olla?
Miten olla
moisna yönä,
jolloin kaikki Pohjan kauno
hermojani hiveleepi,
jolloin käen kulta kukku
henkeen asti helkkyileepi?
— Minä hullu — miksi heitinkään
Oman kullan sinne etelään?
Oman heilin, hempukkani,
Oman vaimon, vaapukkani?
Ei se vierellä nyt viivy,
Ei nyt keinu kaulassani,
Eikä varro vuotehossa
Valkorintaa tarjoellen
"Poijallensa rakkahalle!"
"Ainoalle!"
Ei! — Oi muistot mairehimmat,
herttaisimmat, hurmaavimmat,
jolloin nuorra oikeutemme
saimme lemmen jumalilta,
jotka ihmisille suovat
sylintäydet nautinnoita,
jumal juomaa juotavaksi
elon maljan pohjaan saakka!
Jotta sitten kunnialla
kärsimykset kestäisimme
muistellessa muinoisia,
mennehiä mairehia!…
14—15.6.1905.
JUHANNUSYÖNÄ…
Vaikea on vaimotoinna
ihmeyötä ihannella,
kun on kaikki kauniin kaiho
kullan jälkiin jännitetty.
Kun on poissa Poijan heili,
luonto arvon kadottaapi,
kaikki tuntuu tuskaisalta,
huolen harsoon haikeaapi.
Korven käkö, järven kuikka,
rannan aalto, lehdon puu —
mitäs noista, kun on poissa
oman sirkun sulo suu!