Rakas koti! Sydäntäni repii sinusta taas erota. Mieltynyt olen tähän luontoon niin syvästi, ymmärrän tämän erämaan hengen niin hyvästi, arasta paikasta olen siihen kiinnikasvanut… Jumala minua auttakoon. Jumala armahtakoon meitä kaikkia, jotka särkynein sydämmin orpoina lähdemme kylmän maailman selkään.

— — Lähdin astumaan metsäpolkua Ämmän ruukkiin, sillä oli jo myöhäistä ja tähän piti jäädä yöksi. Yötä vasten eivät näet laskumiehet lähde koskille, täytyy vartoa auringon nousua.

Tulen Ruukkiin, tuttuun taloon, kuljen läpi kaikkien huoneiden tapaamatta ristinsielua. Missähän se Miidas setä on? Raotan keittiön ovea: Elli rouva siellä makaa halkolaatikon kannella ja pinkaisee kuin kautsupallo ylös, kun sisään kurkistan. Hän on hämillään, jospa hyvilläänkin, ja ottaa minut heti hellimpään hoitoonsa. Vai näin sinä nyt lähdet Kaukaasiaan… Miidas rukka on lähetetty saunaan. Kun hän sieltä palaa, hämmästyn hänen näköään: ukko riepu on kuin valmis ruumisarkkuun pantavaksi. "Ei minusta nyt ole sinulle seuraksi," voihkii hän, "kaksi vuorokautta yhteenperään on jäseniä repinyt… tämä pouta ihan kuivettaa suonet." Hän on todella surkuteltava ja minun käy häntä kovasti sääli. — Oli jo niin hämärä että täytyi sytyttää kynttilät. Nämät kaksi ihmistä olivat aivan kahden tuossa suuressa rakennuksessa. Kuoleman hiljaisuus vallitsee — ainoastaan Ämmän pauhu kuuluu kumeasti läpi kaksinkertaisten ikkunain. On tämäkin elämää erämaassa Kiannan rannalla… Me jäimme puhelemaan rouvan kanssa liki puoliyöhön. Puhellessa hän samalla minua syötti ja juotti kaikilla herkuillaan: hilloilla, punaisella koskilohella. "Vaan kyllä sinn' oot kummallinen poika!" huudahti hän yht'äkkiä. "Sinn' oot kaikista pappilan poijista kummallisin — ka minkätähen sinn' oot niin kummallinen?" uteli hän tapansa mukaan puhuen räikeää ylimaan suomeansa. "Painaako sinnuu joku suru, vai muutenko sinn' oot luonnostasi semmonen raskasmielinen?" — Minua on aina huvittanut tämä Elli rouvan naivisuus, väliin on oikein nautinto kuulla hänen vilkkaita sanojansa, vaikkei hän viittä minuuttia yhteen jaksoon voikkaan pysyä samassa asiassa eikä puhua samalla kielellä. Mahdoton olisi kielentutkijan päättää, mikä on hänen oikea kielensä, sillä hän puhuu aina sekaisin Kiannan suomea ja Kajaanin ruotsia. — Maata mentyä kuulen setä Miidaksen voivotuksia ylikerrasta. Ukko raiska: ei kukaan häntä auttaa osaa, täytyy vain kitua. Sangen surullisessa mielialassa minä nukahdin, korvissani Ämmäkosken pauhu…

Ja tämä oli lähtöni päivä Kiannan rannoilta.

3 p. elokuuta.

Aamulla varhain auringon noustua nielasi tervavenheemme ensimmäinen koski. Ne ovat minulle jo lapsuudesta tutut nämät kymmenkunta kaunista koskea, jotka kuohuvat yhden ainoan penikulman rajojen välissä. Luettelenpa ne tässä järjestyksessään. Ensin on se virkeä, hopeanvälkkyvä, syvään kalliorantaiseen suvantoonsa suistuva Jalo, sitten on kyydin antava Kynä, sitten pauhaava Pato, sitten kylmä Kyynäspää, sitten pyrisevä Pysty, värisevä Vääntiö, pirisevä Pitkänjatko, sitte itse Pitkä, sitten laineita laukkaava Peura, sitten harras Haara ja vihdoin se ärjyvä Aitto. Aittokoskessa on kaksi kuuluisaa aaltoa: Rusko ja Portti, jotka tavallisesti kastelevat kulkijaa. Niinpä meitäkin Rusko räiskäytti, mutta, Portti ei ainoastaan räiskäyttänyt, vaan vieläpä "rytkäytti". Tämä on paha sana tervamiesten kielellä. Yhtäkkiä näet keskellä palavinta koskea vyörähti osa tervatynnyreistä toiselle laidalle, venhe kallistui pelottavasti, vesi ryntäsi tulvana sisään, koko lasti jäi vinoksi ja jopa Aiton haltija taisi irvistää ilosta, mutta onneksi oli koskisarja samalla lopussa ja päästiin maihin. Tässä vanhan tavan mukaan nuotio nurmelle rakennettiin, laskumies Juntunen syötettiin, juotettiin ja Lehtolainen lastinsa laitteli, jotta ei toista kertaa "rytkäyttäisi". Minä koivun lehtiä läjän kannoin tynnyrien päälle, etten kovin tervautuisi. Ja niin työnnyttiin taipaleelle alas viheriärantaista virtaa. Mikä ihana sunnuntai-aamu Kiannan joella! Koskien kohina on häipynyt taaksemme, virta vierii sileänä eteenpäin, auringon säteet hivelevät sen pintaa, erämaan metsä seisoo molemmin puolin juhlallisena kuni kunniavartio, koska kulkee majesteetti — ei hiiskausta mistään kuulu… Silloin tällöin loiskahtaa hilpeä jokilohi ylös veden alta, tehden hauskan kuperkeikan ilmassa ja välähyttäen kirkkaita suomujaan, mutta mykkänä pakenee sorsa pienten poikaistensa kanssa. Kaikki täällä on niin raikasta ja puhdasta, tämä on oikea sunnuntai-idylli ylimaassa. Jo viriää vieno jokituuli, se on myötäisen puolelta, venheeni isäntä Juho Lehtolainen irvistää ilosta ja komentaa soutomiehen purjetta pystyttämään. Soutomiehen nimi on Kalle Tapio, Pölkky-Iikan poika. Ja sillä aikaa kun Pölkky-Kalle purjetta laittelee, tehkäämme selko Lehtolaisen tervalastista. Hänen venheessään on 22 tynnyriä: Heikkisen tervoja 9 tynnyriä, Kolikka-Antin tervoja 7 tynnyriä, Julman-Santerin, sen joka tänä kesänä karhun tappoi, 6 tynnyriä, vaikka "vajaa", koska eivät oo niitä "kusetelleet". Tämän venheen on Lehtolainen ostanut "Luttu-Heikiltä" ja maksanut siitä 38 markkaa; niin, ja uudet paltamot kuuluvat maksavan aina 80—90:kin markoin. Paljonko saa hän rahtipalkkaa siitä että näin kuljettaa tervat Ouluun asti? Ei enempää kuin 4 markkaa tynnyriltä. Ja semmoinen matka — 30 peninkulmaa! Laskupalkat ja eväät saa panna omistaan. Mutta aikaa kuluu väliin pari-kolmekkin viikkoa, kun vastatuuleksi rupeaa Oulujärvellä. Montako penniä silloin säästyy kukkaroon? — Mutta Lehtolainen on tyytyväinen kuin silakka vellissä… Sellaista se on rahtijunnun elämä.

Hiljaisessa tuulessa, väliin autellen airoilla, saavumme Keralan virtain niskaan ja laskemme maihin mökin rantaan. Lehtolainen pelkää "Pöpönkaria" eikä sentähden lähde ilman laskumiestä virroille. Puolen penikulman päästä haetaan laskumies, Kuikan talosta asti, sillä mökin mies ei satu olemaan kotosalla. "Kyllähän minä itsekkin laskisin, vaan kun on nuita pastori Mäkliinin kamssuja venheessä, niin sitä täytyy olla varovainen", selittää Lehtolainen laskumiehelle, jota on kärsivällisesti saatu odottaa pari- kolme tuntia. Ja onnellisesti solutaan alas Keralan virroista ja vältetään sen "Pöpönkari" ja "Markankari". Kuikan rannasta astuu venheesemme toinenkin "turisti", eräs paltamolainen talontyttö, joka on ollut Keralan kylässä "atimassa". Kuulen hantit kutsuttavan "Iitaksi" ja tällä "Iitalla" näkyy olevan oikein kiiltävä herraskapsäkki ja kultakello. Pidän paljon talonpoikaistytöistä, mutta enemmin kuitenkin sellaisista, joilla ei ole kapsäkkiä eikä kultakelloa.

Harvakseen pakisten saavuimme illansuussa Hyrynsalmen sievälle kirkolle, johon yövymme, koska taas on myöhäistä lähteä koskille. Kanttorin pulleat tyttäret, nuot "Hyrynsalmen amatsioonit", jotka joka kesä ovat ilahuttaneet naapuripitäjänsä papinpoikia reippailla retkillänsä, eivät satu olemaan kotosalla — ovat kuulema ajaneet polkupyörillä tansseihin jonnekin. Kanttori, entinen valtiopäivämies, on tuuman ukko — vähän liiaksikin — ja hänen kanssaan saan nyt lörpötellä puoliyöhön asti turhaan vartoen vieraissaolijoita kotiin.

4 p. elokuuta, kello 4 aamulla.

Olen viettänyt unettomasti ne muutamat tunnit, jotka olen maannut vuoteessa. Sääsket, tuo Pohjanmaan ikuinen vitsaus, ovat estäneet minua saamasta hetkenkään rauhaa.