Minä erämaan erakko, villien saloseutujen virpi, imin jo pienenä äitini rinnoista sitä lämmintä luonnonuskoa, joka pani minun sydänhermoni väräjämään maalaiselämän riemullista nautintoa.
Minun äitini oli merenrantaviikinkien tyttäriä, mutta jo nuorena neitona hän harppua soitteli suurten koskien kohinalle, jylhän metsän huminalle, sinitaivaan avaruuden lintujen vapaalle laululle. Siitä minunkin rakkauteni korpien kohinaan kotoisin lienee! Siitä äitiäni kiitän.
Minun isäni ovat kaikki olleet Peräpohjolan karskeja maalaispoikia, vuosisatoja ovat he hilpeästi taistelleet maalaisluonnon kaikkia elementtejä vastaan; sukupolvesta sukupolveen on pyhänä perintönä kulkenut harrastus työhön ja toimintaan Pohjolan vainioilla ja metsissä, suvivesillä ja talven tuiskuissa — kädessä kynä ja kirja, useammin kirves ja lapio, airo ja purjenuora, suitsi tai suksensauva.
Siitä minunkin ikuinen intohimoni sinne, missä honka humajaa, missä laine loiskaa ja pitkän talven tuiskut maata lakaisevat! Arctophilacus!
Olen syntynyt keväällä jäiden sulaessa, tulvaveden noustessa kotisaunani kynnykselle ja vanhan jokimyllyn hurjasti pyöriessä — siitä sieluuni syöpyi ikuisen maakeväimen kaiho, siitä vihantavirpisen Pohjolan kesän totinen toivo…
lienenkö viisiviikkoinen ollut, konsa tuomen kukkivan näin, aurinkoista sinitaivasta vasten häilyvän viheriän oksan oivalsin sekä tuoksuvan valkotertun… ja haarapääskysen liverryksen räystäällä kuulin, mutta ne syvälle muistoihini painuivat ja nytpä täytenä miehenä ymmärrän että tuo kuva oli maalaiselämän kultainen heijastus!
Lienenkö kolmivuotias ollut, kun tuohisen paimentorven toitotuksen koivulehdossa kuulleeni muistan — ja se myös oli maalaiselämän kiirivä kaiku.
Tuskin olin viittäkään vuotta, kun satoja virstoja matkustaa sain kohti vielä korkeampaa Pohjolaa — sinne, missä tie jo päättyy kuin maailman ääreen töksähtäen; sinne, missä erämaan suuret latvavedet yksitotisina läikkyvät; sinne, missä kontio selkosessa viheltelee ja metsäporolaumat laukkaavat; sinne, jonne ei koskaan kanna rautatieveturin vihlova vinkaus; sinne, jossa ihmisen täytyy tehdä ankarasti työtä saadakseen leipäpalan ja lämpöisen lieden itselleen ja perheelleen; sinne, jonne Kaikkivaltiaan armokaan ei aina ulotu…
Niin — sinne saakka synnyinmaan kolkkaan, jossa sydän suree ja nauttii yhdellä haavaa ja jossa haaveksiva rakkaus, havumajassakin maaten, juurtuu yhä syvemmälle sydämeen, niin syvälle, ettei sitä enää irroittaa voi…
Mutta! Sitten ne veivät minut kaupunkiin —.