Tahtoivat minusta tehdä suurmaailman herran —.
Tahtoivat minut opettaa maata päälläni hallitsemaan —.
Tahtoivatpa opettaa maalaisiakin halveksimaan —.
Ne kouluttivat minut virkamieheksi —. Tarjosivat vakinaisia palkkoja —. Väittivät, että näin tulee hyvä, näin täytyy olla ja näin tekevät kaikki muutkin.
Vuodet vierivät. En ymmärtänyt mitä kanssani puuhattiin. Ne luulivat kai minut voittaneensa —. Luulivat olevani heidän miehiään —. Näkivät minun kävelevän kovat kaulassa, herraskeppi kainalossa, maailmankeikarin ivahymy huulilla. Kuulivat matkivani rikkiviisasten puhetta. Huomasivat nauttivani elämän mukavuuksista — sen elämän, jossa ei tarvinnut vettä kantaa järven rannasta eikä nokiavia öljylamppuja rassata eikä jauhosäkkiä vedättää kaukaisista kauppiaista ja jossa ei kukaan alentunut tunkioita luomaan…
Minäkin siis olin herra! Minäkin siis olin kaupunkilainen! Minäkin siis tyydyin kaikkeen siihen mukavuuteen, mitä kaupunki tarjosi humisevine huveineen, hivelevine hyötyineen. Painelin nappuloita: sähkövalot loimahtivat ympärilläni; kilistin johtokelloja — luokseni juostiin kuin kuninkaan makuukammioon; vääntelin kampia — minulle huudettiin halloota satojen virstojen takaa! Olipa tosiaan olevinaan mukava elää! Sai kaikkea ja pian: — ei tarvinnut kokonaista päivää mustaa saunaa lämmittää, ei tarvinnut jätkänä rypeä märässä metsässä, ei tarvinnut koskaan itse soutaa tai hevosta ajaa: auto ja moottori, laiva ja juna kiidätti miehen minne vain tahtoi. Eikä tarvinnut koskaan pelätä jäävänsä yksin; jos yritti, niin valkoisessa salongissa aina kavereja yllätti. Totta tosiaan — kaupunkilaistunut oli mies.
Mikä ihme sitten tapahtuikaan, mikä mullistus muuttikaan miekkosen?
Lieneekö ollut keväthaikea päivä, jolloin bulevardin puista vesikarpalot tippuvat kaupunkilaisherran muotihatun lierille… Tai lieneekö ollut sydänkesän hellepäivä, jolloin asfalttinen katukäytävä kihoaa tukahduttavaa kuumuutta ja koko suurkaupunki huohottaa olemassaoloaan… Tai lieneekö ollut myöhäsyksyn merisumuinen ilta, jolloin kaikki katuliike tympäisee ja inhoittava kaasun, kivihiilen ja lokaviemärin löyhkä tunkee kadunpolkijan keuhkoihin… En tiedä, en tarkoin muista. Sen tiedän vain että jonakin päivänä, jonakin iltahetkenä, jonakin yötuntina entisen maalaispojan sydämessä ja järjessä syttyi jyrisevä kapina. Kapina kaupunkilaiselämää vastaan! Tympäsi kaikki, mitä näki ja kuuli. Tuo ikuinen edestakaisin laukonta ahtailla kujilla, joiden pohjaan ei Jumalan kultainen päivyt eikä kuun hopeinen keträ konsaan kurkistanut; tuo ikuinen hälinä, humina ja silmäin huikaisu; tuo ikuinen koneiden käynti ja mekaaninen mukavuus; hissien nousu ja lasku; raitioiden ratina; apinaorjan leiskuvat pukimet ja väärinkäytetyn vapauden alhaiset viettelykset; saastutettu ilma… ilmeettömät ihmiskasvot… Mutta ennen kaikkea tympäsi oma mahdottomuutensa löytää tyydytystä siitä ympäristöstä, johon mies — kymmeniä tuhansia muita matkien — oli joutunut.
Ja silloinpa häntä, miestä, kauhistutti oman elämänsä tyhjyys.
Se sielullinen tyhjyys uhkasi hänet kuristaa — — —