— Käske sinä vaan, kyllä minä teen, vastasi Joopi. — Sinähän tässä isäntä oot, sinulla on valta käskeä ja minä tottelen.
Hän ryhtyi heti uuteen työhön, kun minä, isäntä, käskin. Käskinpä mitä hyvänsä! Mutta niin pian kuin käskynantaja oli joku muu, sai asia heti humoristisen luonteen.
Joopi heittäysi silloin ihan kuulemattomaksi käyttäen hyväkseen tunnettua kuurouttaan. Jos piika Vappu esimerkiksi kuinka koreasti hyvänsä pyysi kantamaan vettä törmän alta, ei Joopi liikahtanutkaan. Raskas perunasäkki sai jäädä päiväkausiksi veneen luo virumaan, kunnes isäntä nykäsi Joopia hihasta ja painosti: Käväseppäs kantamassa se säkki! Silloin mies nöyrästi totteli ja naiset katsoivat nauraen akkunasta. Joskus hän suuresti epäili myös vaimoni määräyksiä. Kerrankin satuin olemaan kylällä ja Joopi sai toimekseen kaivaa perunakuopan. Kovasti poraten hän ryhtyi työhön, mutta aina vähäväliä nosti päätään kuopasta ja murahti:
— Mitähän tuo ite sanoo?
Ja kun saavuin kotiin, niin hän pouhuten kanteli, että hänet oli ilmanaikojaan pantu kuoppaa kaivamaan. Pottukuoppaa!
Niin kuluivat päivät monenlaisissa raskaissa töissä, mutta Joopin jäljet näkyivät. Me koetimme häntä pitää hyvin ravinnonkin suhteen, kun näimme että mies todella oli kelvollinen. Yökseen hän aina souti Vuona-Ukon mökille. Mutta muutamana iltana kun jo olimme levolla, näin minä akkunasta Joopin veneineen palaavan takaisin ja hiipivän navetan lakkaan. Hiivin minäkin asiaa tutkimaan. Ylisille tullessani ei siellä ketään näkynyt, mutta vahvan heinäläjän alta kuului kuorsaus. Pengoin heinät ja sysäsin kaljupäistä miestä:
— Mitäs tänne tulit?
Joopi kavahti istualleen ja äkäisesti, itku kurkussa, huusi:
— Tukkilaisia piruja oli pirtti täynnä! Mikä siellä löyhkässä…
Siitä saakka sai Joopi nukkua navetan raittiilla ylisillä ja oli tyytyväinen. Tukkilauttoja tosiaankin uiskenteli yökaudet ohitse ja jätkäin huudot raikuivat rannoilla.