— Eikö sinua, Joopi, väsytä? huusin minä hänelle kolmen metrin päästä, josta hän aina ääneni kuuli.
— En ole eläissäni tuntenut väsymystä! vastasi karhu irvistäen.
Sitten hän, asettaen puukangin maakiven alle, tokasi tuttavallisesti:
— Tulehan toiseksi! Etkö oo vielä löytännä sitä vänkäriä?
Me väänsimme yhdessä kiveä, ponnistimme ja puhkailimme.
— Sinä taidat Joopi olla poikamies? kysäsin pilanpäiten.
— Häh? sanoi Joopi, mutta minä olen varma siitä, että hän tahallaan heittäysi kuuroksi.
— Että taidat olla pereetön mies? paransin minä.
— Ei oo nykymaailman akoista! vastasi nyt Joopi. — Mitäpä hään kaikesta kyselöö? lisäsi hän kuin itsekseen.
Minä olin kuullut Vapulta juoruja että Joopilla muka oli poika jossakin, vaan en hennonut kysyä. Onhan karhuilla pentunsa, ajattelin minä, kai on hallakin elämänsä "perttulina" ollut oma kiima-aikansa, jolloin, kuten tiedämme, karhu hyökkää lehmän kimppuun, vaikka se hammasrakennukseltaan on luotu vegetariaaniksi. Mutta peto on peto ja Joopi tiettävästi ei ollut ihmisiä kummempi. Ehkäpä asia vähitellen selviää, ajattelin ahdistamatta miestä, — jahka tästä tutustumme.
— Joopi, rupea panemaan aitaa! määräsin minä.