Sitten lisäsi hän muristen:
— Hiiteenkö lienevät jätkät sen vänkärin hävittäneet. Kun oisi vänkäri, niin nousisi tuo kivi. Sitten korottaen ääntänsä, hän huusi kimeästi: Osasi nuo ennen työmiehet panna talon kapistukset paikoilleen, vaan ei nämä nykyiset risukintut — minä en oo eläissäni vielä talon aseita tärvellyt!
Se oli järkimiehen puhetta. Joopi tuli aamiaiselle. Hänellä näkyi olevankin paremmat tavat kuin moniailla miehillä: hän siistisi vaatteensa, pesi kätensä ja vasta sitten tarttui leipään ja puurokuppiin. Hänelle ei tarvinnut mitään sanoa, sillä jos sanoi, niin mies heti huomautti: kyllä minä älyän, on tässä ennenkin oltu ihmisissä.
Ilokseni huomasin ettei tämä työmies, niin halveksittu kuin olikin, syljeskellyt. Tarjosin hänelle tupakkaa.
En minä polta. Yskän hänestä vain saapi, vastasi ylpeästi.
Yrittämättäkään levähtää hän päätäpahkaa oikasi ruualta raivaukselle. Ja katselematta ympärilleen, kuhnailematta hetkeäkään, hän kävi työnsä kimppuun. Juuret rytisivät, multa muheni, kivet kohoilivat, mikä vain tielle sattui: kaatui ja sileni hänen tieltään. Vuoroin kuokka, vuoroin kirves, vuoroin lapio, vuoroin rauta- tai puukanki heilui hänen kourissaan, pientä ähkinää ja joskus kiihkeätä huohotusta tosin kuului siellä, missä miekkonen myllisti, mutta uupumusta, herpautumista ei näkynyt. Yhdessä päivässä hän raivasi enemmän kuin kaksi miestä kahdessa!
Joopi on karhu! ajattelin minä.
Kävin häntä silloin-tällöin katsomassa. Vaikka olisin hiipinyt salaakin hänen työpaikalleen, en milloinkaan huomannut, että mies olisi silmää palvellut.
Harvinainen ilmiö nykyaikuiseksi päivätyöläiseksi! arvostelin minä yhä enemmän ihmetyksissäni. Varoittelin häntä rasittamasta itseään liiaksi, kehoitin levähtämäänkin ruoka-aikoina, mutta hän vain tokaili:
— Pitää joutua, ei ole aikaa! Ja tupakoimatta, haukottelematta puski hän työhönsä, oli kuuma tai kylmä, satoi tai paistoi.