Kirkolla soudellessani tapasin pitäjän puheliaimman eukon,
Haukivaaran Sohvin. Kysyin, tunsiko hän Joopia. Sanoi tuntevansa.
— Joopi on laatusensa, selitti emäntä. Sitä miestä pitää osata kohdella oikein. Ei saa ärsyttää. Se on löylyn lyömä mies, mutta tietääkö maisteri, mistä se johtuu? Kurjasta lapsuuden ajasta! Isä oli juoppo. Löi lastaan. Joopi rukkaa päähän takoi. Taisi pieksää liiemman kerran. Vian sai mies iäkseen, pöljäin kirjoihin kirottiin. — Ette tarvitse peljätä Joopia. On se rehellinen mies. Huoleti saatte makuuttaa pirtissänne. —
Myötätuntoni Joopia kohtaan yhä kasvoi.
* * * * *
Turpeen nostaja hän oli erinomainen. Panin hänet metsäturvetta tekemään, ja mies latoi kolmisen sataa leveää mustikkamaaturvetta päivässä. Kuokka kahisi, selkä laski ja kohosi, kämmenet latoivat.
— Helevettiäkö se herra teköö näin paljolla kuntalla? mutisi hän sekaan, vaikka tämä oli hänen mielityötään.
Olin luullut, että nuo vanhan ajan turve-ukot ovat sukupuuttoon kuolleet, sentähden, kerrankin yllättäessäni turpeennostajan, annoin miehen tehdä tavaraa.
— Joopi hoi, kiskohan vielä yksi päivä! huusin kolmen metrin päästä.
— Helevettiinkö se mahtuu? Ja piruko ne kantaa?
Se oli hänen tapansa vastata, vaikk'ei hän vastustellut. Sanoin leikillä: