Joopi, koko historian käsitettyään, alkoi nauraa. Hän nauroi niin makeasti että vellikuppi läiskyi ja lusikka teki kuperkeikkoja ja koko naama sotkeusi ruokaan naurun kyynelten tulviessa silmiin. Sepä oli karhun naurua se, joka valtasi meidät kaikki muutkin ja lopulta tarttui hysteria emäntäänkin, johon asia syvimmin oli koskenut.
Lehmä! Lehmäkanttura! Ke! Vappu! Rou…
Makeasti irvistäen ja nuollen suutaan hyökkäsi Joopi seivästämään kovan onnen porttia, eivätkä lehmät sen koommin tunkeutuneet aitaukseen.
* * * * *
Minulle oli ilmoitettu ettei Joopia kannattanut pitää kauvan. Ja totta se näkyi olevankin. Neljännellä viikolla mies alkoi käydä pahapäiseksi, päästeli kamalia ärräpäitä, kapinoi työtoveriaan vastaan ja sai tämän kauheasti suuttumaan. Kysymys oli ylilattian korjauksesta. Mutta minä pidin Joopia viikon loppuun saakka ja teetin hänellä vaihteeksi raskasta työtä mitä kuumimmassa auringonpaisteessa. Sepä häntä rauhoitti — ja lauvantai-iltana, lopputiliä tehdessämme, erosimme mitä parhaimmassa sovussa. — Jää hyvästi, veli Joopi, puhelin minä, tyytyväinen olen sinuun ollut.
— En ole elämänpäivinäni varastanut! huusi Joopi vastaukseksi. — En neulaakaan ole ottanut! Postiröökynäkin kokeeksi kassakaapillaan makuutti vahtina — kiittelipähän vain. Sitten hän sanoi:
— Työkojeesi kaikki olen talteen korjannut, en ole mitään särkenyt, minkä särkenen, sen korjaan!
Sunnuntai-aamuna kello 6 oli Joopi talostani kadonnut.
Parooni — kansan mies.
Nykyaikana, jolloin joku virkaluokka kansan keskuudessa saattaa olla huudossa turhantarkkuudestaan tai liiasta herruudestaan, on mieltäkiinnittävää silmätä taaksepäin ajassa virkamiestyyppeihin, jotka Suomen sivistys on luonut niin sanoaksemme oman mittapuunsa mukaan. Itäpohjanmaalla, Hyrynsalmen pitäjässä oleskeli viime vuosisadan lopulla metsänhoitaja, joka oli arvoltaan parooni, mutta sellainen parooni, etteipä sen mokomaa liene näillä mailla ennen eikä jälkeen nähty.