Hän nimittäin löi leveäksi leikiksi koko aatelisarvonsa ja saavutti siitä syystä sellaisen kansan suosion, ettei sen vertaista liene langennut kenenkään forstmestarin osaksi meidän kriitillisessä nälkämaassamme. Saapuneena Viipurin läänin Karjalasta hän jo heti, itse ajaen kuormaa, herätti huomiota talonpoikaispukimillaan ja karjalaisella kielimurteellaan, jota hän sydänveriinsä saakka harrasti. Hänen kansallinen virkapukunsa: karttuunipaita, sarkaliivit, pieksusaappaat, sarkahousut ynnä karjalaiskauhtana sirkkavöineen ja tuppivöineen, joissa roikkui monta puukkoa, ei suinkaan ilmaissut sitä herra paroonia, jota oli odotettu, kun taas toiselta puolelta samaan aikaan ylimaan herrat siinä määrin hämmästyivät "friherrinnan" hienoutta ja kauneutta, että kerrotaan Hyrynsalmen silloisilta gentlemanneilta kahvikuppien pudonneen käsistä, kun vapaaherratar astui sisään ovesta.
Rouva näyttäytyi todella vastakohdalta miehelleen, kuten myöhemmät kokemukset sen todistavat, ja vielä tänäpäivänä vakuutetaan asiantuntevalla taholla, missä määrin vapaaherratar oli hieno kotielämässään, kuinka siellä esimerkiksi vieraan jäliltä aina pyyhittiin istuimet j.n.e., kun sitä vastoin isäntä-parooni leveänä remusi huoneesta huoneeseen istuttaen karjalaisukkoja kansliassaan tai tupakoiden talonpoikain kanssa myöhäiseen yöhön saakka pirtissään kaikenmokomia juttuja kertoen ja kerrottaen.
"Luonto tasoittaa!" kuten eräs entinen hyrynsalmelainen laihtumistaan laihtuva aviomies aina tapaa sanoa lihomistaan lihovasta eukostaan.
Parooni-metsänhoitaja, saavuttuaan uuteen virkaansa Peräpohjolaan, jossa enemmän kuin muualla oli kruununmaita, näytti pian, mihin hän virkamiehenä kykeni. Metsänvarkaus rehoitti nimittäin siihen aikaan suurimmassa kukoistuksessaan, ja olipa oikea Jumalan sallimus, että mies sellainen kuin parooni osui sitä ehkäisemään. Hän nimittäin oli yhtaikaa hirmuinen sakottamaan niskureita talonpoikia käräjissä ja samalla aivan harvinaisen lempeä armahtamaan kaikkia lurjuksia, jotka katuivat tekojaan tai nöyrästi pyysivät anteeksi. Se nyt ei tietysti mennyt oikein "reklementtien" mukaan tämä armahtaminen, mutta parooni olikin juuri siitä niin erinomainen, ettei hän, kun ihmisyydestä oli kysymys, välittänyt virallisista oikeuksistaan. Hän tahtoi ennenkaikkea olla vapaa ihminen ja kansanopettaja. Virkamiehenä ainoastaan hän ei kärsinyt vastustusta, mutta ihmisenä hän oli alistuvainen kuinka alhaiseen kohteluun hyvänsä. Hänessä oli jotakin uskonnollista, profeettamaista, hitunen suurta aikalaistaan Leo Tolstoita, mikä pakoitti häntä toisinaan syvien rivien edessä esiintymään pappina. "Mene ja älä silleen tee syntiä!" saattoi hän sanoa jollekin rikoksesta kiinnisaamalleen raukalle. Ja virallisia papereita hän siinä määrin vihasi, että ihan tuskastuneena repi tukkaansa niinä päivinä, jolloin hänen oli pakko jotakin kirjoittaa. Mieluimmin hän uskoi kirjoittelemiset ja laskemiset jollekkin toiselle, minkä vain käsiinsä sai, kunhan itse vain sai olla vapaana jätkän töissään pihalla tai metsässä tai rahtimiehenä markkinamaantiellä.
Hän oli oikea korpiparooni. Korvessa hän saattoi kuljeksia viikosta viikkoon tapaamatta ainoatakaan sivistynyttä ihmistä; hän suostui kansantapaan makaamaan likaisimmissakin pirteissä, mutta kaikista mieluimmin hän sentään miesjoukon kera eleli taivas-alla metsässä, nukkuen tukkilaisen tyyliin yönsäkin rakovalkealla tai havumajassa. Kuinka monta hupaista tarinaa tai aitosuomalaista sutkausta saikaan kuulla tuollaisen salaperäisesti yön hämärässä loimuavan honkavalkean ääressä! Kun kulttuuri jossakin vanhassa suvussa on noussut hienoimpaan huippuunsa, silloin sen äärimäiset vesat janoavat takaisin siihen maaperään, josta esi-isät ovat nousseet. Se on se sama intohimo, mikä ilmenee monessa Englannin miljonäärissä ja loordissa, joista joku saattaa kesäkseen siirtyä Suomen Lappiin tai Kajaanin Vaalaan seitsemän viikkoa konttailemaan pahaisessa teltassa itse keittäen ruokansa ja sitten taas, vaihtaen metsäpukunsa silkkeihin ja sametteihin ja pujotellen sormiinsa tuhansia maksavat jalokivisormukset, palata Lontoon hotellisalonkeihin syömään à la carte. Metsävalkean ääressä parooni-ylimetsänhoitaja aina esiintyi ylikokkina keittäen saijut sekä itselleen että miehilleen. Karjalaisvenäläiseen tapaan hän oli intohimoinen teen juoja, joka saijutaloon päästyään harvoin pani lasiaan kumoon, kaatoipa siihen emäntä kuinka monta kymmentä täyttä tahansa. Metsäherra-tovereittensa seurassa parooni usein teki pilaa tovereittensa herruudesta. Kun nämä esimerkiksi tahtoivat keittää puolukkapuuroa, niin parooni kantoi pataan myös puolukan varsia, jäkäliä ja käpyjä, korkealla äänellä selittäen ruotsiksi, että keitosta piti tuleman aitovegetarianinen ateria. Ei ollut harvinaista, että hän metsävirkamatkoillaan kustansi juhla-aterian miehistölleen komennettuaan samaan pataan sekä linnut että kalat. Sellaisten temppujen kautta hän tuli hyvin kuuluisaksi ja hänen kansallinen maineensa vieri pitkin maita mantereita. Mutta saattoipa hän keskellä talvista yötä yhtäkaikki suurella sähinällä hypätä ulos pakkaseen ja kiireimmittäin laputtaa pois talosta puistellen turkkiaan hokien: "lutikkaturkki! täiturkki!"
Esiintyen itsekkin karjalaisena hän erityisesti suosi rajantakaisia heimolaisiamme. Karjalan ukot olivat hänen taloonsa aina tervetulleet ja itse hän mielellään pistäysi vieraissa Vienan puolella. Monta hauskaa tapahtumaa hän tällä tapaa muistoihinsa keräsi. Mainittakoon vain esimerkiksi, kuinka parooni kerran tuli Tiirovaaran kylään ja paremman pakinan puutteessa alkoi kuvailla isännälle, miten muka lintukauppoja harjoitettiin Etelä-Karjalassa, kuinka lintuja, jotka olivat menneet mäsäksi, paikattiin etsimällä yhdestä talosta jalkoja, toisesta siipiä, kolmannesta purstoja, neljännestä päitä ja kuinka täten eheiksi saadut linnut sitten vietiin Pietariin kaupaksi. Silloin talon isäntä, aito-karjalainen musikka, ponnahtaen ylös ja iskien silmää paroonille, sanan virkkoi, noin nimesi:
— Sie oikea valehtelija oot, sie emävalehtelija oot! Ei konsana Tiirovaaralla tuommoista valehtelijaa ollut oo — a paa sie moamo saijukattila tulelle, harvoin on Ruotshista vierahia, — piämmä hauskoa!
Tätä Tiirovaaran ukon tunnustusta parooni monet kerrat perästäpäin on mehevästi nauraen kertonut tuttavilleen.
Häntä itseään tietysti aina pidettiin Karjalan miehenä, "laukkuryssänä", missä hän vain kulki Suomessa ja missä häntä ei satuttu tuntemaan. Lukemattomat ovat ne kertomukset, jotka tietävät hauskoista erehdyksistä tuon herrasmiehen suhteen, joka ei taipunut pukeutumaan arvonsa mukaisesti. Mainittakoon tässä vain muutama. Kerran ajoivat Hyrynsalmen parooni ja Hallan Ukko, silloinen kauppias — molemmat karjalaistyylisiä partaniekkoja — kumpikin hevosellaan Ouluun. Viime taipaleella Oulun jokijäällä tuli heitä vastaan kuormalla istuva moukka, joka tuontuostakin ryyppäsi viinalekkeristään pakkasessa. Vastaantulevan paroonin kohdalla moukka alkoi kovalla äänellä huutaa: "Venäläisen raato perkele markkinaan mänöö!" Parooni syrjäsi siivosti hevosensa tiepuoleen, mutta hyppäsi moukan eteen ja alkoi vannottaa: "Pyydätkö anteeksi senkin…?" Moukalle tuli hätä ja hän pyysikin anteeksi, mutta nähdessään Hallan-Ukon parran paroonin perässä, ei malttanut olla huudahtamatta: "Toinen ryssän perkele perässä tuloo!" —
Ouluun saavuttua sitten paroonilta suuressa seurassa, jossa oli kaupungin mahtavimpia kauppiaita, insinöörejä ja virkamiehiä, kysäistiin, mitä Hyrynsalmelle kuuluu. Parooni vastasi, että siellä ylimaassa vallitsi täysi rauha, mutta että täällä Oulun tienoillapa ollaan kokolailla hävyttömiä ihmisille. Ja hän kertoi todistukseksi, kuinka häntä julkisella paikalla oli haukuttu ja samoin hänen markkinatoveriaan. Herrat eivät voineet väittää vastaan ja yleisellä naurulla se asia kuitattiin.