Toinen juttu on tämmöinen: Parooni saapui omalla hevosellaan Laitilan majataloon Utajärvellä ja pyysi päästä sisähuoneisiin. Emäntä, katsahdettuaan matkustajaan, sanoi tuimasti: "Siellä on herroja — menkää pirttiin!" Parooni menikin siivosti pirttiin, levitti eväslaukkunsa ja alkoi syödä pöydän nurkalla ryystäen piimää tuopista. Siitä sitten hoiteli hevosensa ja vetäysi pitkälleen pirtin penkille. Ajaapa sitten Kiannan aliforstmestari perästäpäin kyydillä ja kun ei löydä esimiestään kievarihuoneista, alkaa emännältä tingata: "Missä täällä on parooni?" — "Ei täällä mitään paroonia ole!" vastaa emäntä. "Kyllä sen pitäisi täällä olla", väittää Kiannan metsäherra. — "Ei tänne ole tullut ketään", väittää emäntä vastaan, "muuan laukkuryssä tuolla pirtissä vain makailee." Kiannan metsäherra meni katsomaan ja sieltähän se parooni löytyikin pirtin nurkasta. Emäntää hirveästi hävetti: "Herrajumala — ja minä en päästänyt sisään." Paroonia nähtävästi kovasti huvitti kuulla tylyjen ihmisten pyytävän anteeksi!
Kotielämässään tämä nälkämaan ylimetsäherra oli yhtä käytännöllinen mies kuin eriskummainen matkoillaan. Työaseet täytyi olla kuin maamiehellä konsanaan ja itse touhusi isäntä kaikissa taloustöissä. Kaikki piti tapahtua paroonin omien ohjesääntöjen mukaan, joissa aina piili hauskoja päähänpistoja ja kekseliäisyyksiä. Esimerkiksi lehmän nahkaa ei sopinut nylkeä tavalliseen talonpoikaistyyliin, vaan piti nylkijän tietää, mihin tarkoitukseen parooni kulloinkin aikoi nahkaa käyttää, rekitaljoiksiko vai saappaiksi vai joksikin puuhkalakiksi. Isäntä suutahti, elleivät lahtarit totelleet. Kerrotaan että kerrankaan ei saanut nylkeä nahkaa kintun puolelta, vaan "kivertimen puolelta, jotta kinttukynkkä jäisi kengänkannaksi".
Talonpoikain mielestä paroonin menettelytavat olivat aina hiukan eriskummaiset, mutta sitä enemmän mielisuosiota hän heidän metsäpäällikkönään herätti. Jokainen mökin emäntä hymyili tuttavallisesti, kun näki milloin partaniekan "Kulneffin" taas liikkeessä salomailla. Kun sirkkavyö helisi ja tuohitupet rapisivat ja saapas, jalan kastumatta, uppoili rämeeseen — kas silloin oli parooni elementissään ja hänen huumorinsa huikeimmallaan. "Olkoon vaan pappa ollut kuvernööri ja astelkoon velimies kolmikulmaisessa hatussaan senaatin paraatiportaita, ja tehköön vaan nuorin sisko siunaustatuottavaa sielutyötään ja sipsutelkoonpa hänen omakin herrattarensa hienosti kotisalissa pitsejä kutoen tai pikkutyttöjä mamselleiksi mallaten — hän ei noita hienouksia kaipaa, hän tuntee itsensä vapaaherraksi täällä korvessa, jossa tuuli humisee hongan latvassa ja karhu kankaalla viheltää!"
Niin, keneltä karhu oli lehmän tappanut, sitä tämä virkamies armahti; hän tahtoi sovelluttaa lakia evankeliumin mukaan. Joskus hän kotipirtissään pani toimeen oikeat köyhäin pidot unohtaen varoittavan sananlaskun: "Gör bonden rätt, men aldrig godt!"
Jo vähää ennenkuin Metsähallituksessa alkoi tapahtua muutoksia, ja uusia, nuoria, ylpeitä virkailijoita lähetettiin tusinatilillä erämaita haltuunsa ottamaan, hävisi parooni-forstmestari Nälkämaan näköpiiristä ja harva hänen ylimaan ystävistään tietääkään, minne tuo mukava miekkonen on joutunut, elääkökään vielä vai joko lienee maan mullassa. Ikävän kyynel kihahtaa vieläkin monen vanhan isännän silmään, missä paroonia mainitaan. Nyt saattaa joku suomalaisniminen suutarinpoika istua kovat kaulassa paroonin tilalla, mutta tuskin päätään nyökähyttää tai mansettikalvoksista kättään liikahuttaa, kun kärsivä rahvaan mies astuu "herra forstmestarin" puheille. Eivätkä nuo nykyiset kovakaulaiset suutarinpojat ainakaan honkavalkeilla makaile eivätkä ukkojen kera tarinata vestä…
Aika on totisesti muuttunut.
Toista se sentään oli tuo parooni — kansan mies.
Pakkanen.
Kiristää, kiristää, kiristää!
Leikkaa kuin terävällä partaveitsellä!