Purasee kuin vihanen koira salavihkaa takaapäin kinttuun!
Koko maailma on kuin äärimmilleen pingoitettu viulun kieli, joka millä silmänräpäyksellä tahansa voi parahtaen katketa.
Metsä seisoo kuin jäävuoriröykkiö täynnä tuhansia kimmeltäviä torneja ja särmäisiä piikkejä. Valkoinen huurre kietoutuu kuin kuolettava myrkky jokaiseen tienviittaan. Se verhoaa rakennusten seinät ulkoapäin jättiläiskäärinliinoilla.
Ja ihmisen hengityskin jäätyy. Koko ihminen muuttuu jääkarhuksi, silmäkulmat, ripset, huulet, leuka ja ohimot törröttävät lasihelmissä, jääkalkkareissa, joiden seasta kaksi pistettä tuijottaa kuin aaveen silmät.
Ja naurukin jäätyy, kilahtaen kuin murtuva ase kovaa kalliota vasten.
Kuka uskalsikaan pakkasessa naurahtaa?
Eikö nyt ole shakaalin ja suden suunsoiton vuoro?
Hiljaa! Tykillä ammuttiin jossakin tuolla metsässä.
Hiljaa! Kammottava ulina järven jäällä kuin pitkäisen jylinä taivaan ja maan välillä. Jotakin kauheata tapahtui juuri nyt, jotakin ratkesi iäksi, repesi kahtia ja erkani…
Hiljaa! Nyt pamahti kuin räjähtävä pommi seinähirressä. Nyt tärähti akkuna ja oven puitteet natisevat aivankuin rakennus uhkaisi luhistua alas.