Se suru oli lapsuudesta jo
niin synkästi syämmessä soinut,
Eikä se aaltojen pauhukaan
sitä tuskaa tuutia voinut.
Eikä ne purjeet, mitkä minä näin ulapalla uiskelemassa, Enää mun elämääni virittäneet täss' sielussa sammuvassa…
38
Miksi minä nuori poika miksi aina suren, Miksi aina aatkelana yksikseni kulen?
Iloitseehan ilmakin,
kun on kirkas pouta,
Soitteleehan sorsakin,
kun aaltojansa soutaa.
En minä syyttä itkekkään
ja en minä suotta sure:
Mull' on elo onneton
ja sydämmessä mure.
Mull' on mure synkeä
kuin syvän kaivon vesi,
Ei ne sinne ilolinnut
ikänänsä pesi.
Mull' on huoli huutava
kuin korpikosken pauhu,
Ei se koski konsanaan
laulustansa lauhu.
En minä sitä sure vain
että olen minä ystävättä:
Onpa joskus orvollei
tarjottuna kättä.
Surenpa minä sitä vain että olen minä olemassa, Eikä mulle lohtua lie koko maailmasta!