Siellä on isoisän kalottimyssy,
Kinkerikalkki ja paslikkavyö…
Siellä on piiput ja ruostunut pyssy —
Lempoko pyssyä seinähän lyö?
Ken se? Ken se?
Siellä se kipsinen Mozarti makaa,
Haljennut harppu… hyi! — hirveää:
Senkin nyt löysivät romujen takaa,
Koettavat kieliä helkyttää…!
Ken se? — Ken se? — — —
Liekkö se viima ja ulvova tuuli,
Joka vain korviini koskettelee,
Mutta se varma on että sen kuulin: —
Vanhalla vintillä kummittelee!
Aavikko.
Näen aavikon laajan ja huutavan lapsen
Sen aavikon laajan laidalla,
Näen itkevät silmät ja liehuvan hapsen
Sen lapsen pellavapaidalla.
Se lapsi se eksyi parvesta muiden
Niin kauaksi marjamatkallaan,
Se kuuli huminan korven puiden
Ja puutpa sen huumasi humullaan.
Mut minnekkä kaikkosi kumppanit nuoret,
Ne riensikö myös yli aavikon tään?
Hän huutavi — kaukaa vastaavat vuoret,
Vaan kuulu ei hiiskausta pienintäkään.
Hän juoksevi askelen, juoksevi monta
Päin aavikon laajahan lakeaan,
Se aavikko onpi niin ilotonta,
Ja käärmeet ne liikkuvat pensaissaan.
Se aavikko lasta niin kammottaapi,
Se sydäntä herkkää sen kouristaa,
Hän juoksevi, suulleen tuuskahtaapi,
Ja nousee ja juoksevi uudestaan…
Kolkuttaja.