Ken kolkuttaa mun ikkunani alla
näin myöhään?
Kun lamppu sammutettu on
ja levon aika…
Ken siellä, ken! — Sa vastaa?
— — — — — — — — — —
"Vait herra: olen hornan henki
Lähteistä tuntos tahraisen,
Sua vaadin syksy-yössä purteheni
Pois myrskyyn halki järven sen:
Miss' aalto polttaa, tuuli liekitsee,
Ja rannan tuomet tuomiota laulaa,
Miss' synkkä korppikotka rääkyilee,
Ja kadotusta sulle paadet pauhaa,
Miss' olet kaksin kanss' sen hirmuisen:
Jumalan — koston, painon rikosten!"
Minä uhmasin olla jumala.
Minä uhmasin olla jumala
Täynnä tarmoa siveyden,
Minä tahdoin murhata maailman
Pahat himoni hilliten.
Minä kasvoin päivästä päivähän
Ja veressäni vahvistuin,
Minä olin jo ylempi ystäviäin
Ja voittoni varmaksi luin…
Minä olinkin katkeeva korsi vain
Ja lankeeva lapsonen,
Minä olinkin sairas — jo uhmassain
Ja pelkkä ihminen!
Unissakulkija.
Olen unissakulkija kuutamoyön
Joka kattojen harjoja hiipii,
Siell' alhaalla kasvavi kansan joukko:
"Voi hullua missä se kiipii!"
Mut älkää te huudolla häiritkö
Etten alas harjalta putoo,
Näettekö: enkeli eilläni astuu,
Sinisiltoja minulle kutoo!
Elon malja.
(Lermontov).