Oksanen.
Niinkuin tuuli, joka hongistossa huokuu,
Niinkuin heinä, joka heiluu, nuorna nuokuu,
Niinkuin aalto, kun se loiskein rantaa kaulaa,
Niinkuin leivo, kun se kevätvirttään laulaa
Niin soipi, huminoipi suomenkieli,
Viiskielisen kantelemme kaiku!
Niinkuin havu, joka hangen alla rippuu,
Niinkuin koivu, josta kaste kiiltäin tippuu,
Niinkuin kielo, kun se kesäaamuin tuoksuu,
Niinkuin ulpu vilinässä virran juoksun —
Niin tuoksuu tuorehelle suomenkieli,
Tuhatvuotisten tunteidemme kukka!
Niinkuin helmi, joka kuoressansa päilyy,
Niinkuin aarre, joka salassansa säilyy,
Niinkuin kosken pauhanteissa paasikivi,
Niinkuin taivahalla kiintotähtein rivi —
Niin säilyy, säihkyy, kestää suomenkieli,
Ja arvoltaan ei ikinänsä astu!
Niinkuin impi, joka puhtain mielin lempii,
Niinkuin äiti, joka nuorintansa hempii,
Niinkuin kansa, joka synnyinmaataan kiittää,
Missä saunan sai ja pellon viljan niittää —
Niin lemmin, rakastan sua suomenkieli,
Ja yli muiden kielten jumaloitsen!
Ja niinkuin liekki, joka kanervikon kultaa,
Nousee kuusiin, hulmuu, kuohuttaapi tultaan,
Tai kuin rusko, joka punertaen koittaa,
Aamun airueena nousee, hehkuu, voittaa —
Niin nousee, leimuu, lentää suomenkieli,
Syttää sydämmet ja kaikki esteet murtaa!
(Helsinki 7/3 99.)
Te piirtäkää lehdille historian!
Te piirtäkää lehdille historian:
Tämä kansa, mi katveessa nukkui,
Se nous kuni kontio korvestaan,
Kun vuossata hyökyynsä hukkui,
Se nousi ja katseli ympäri pään,
Kuka rikkoo rantojen rauhaa,
Kuka kunnoton ryöstäen rynnistää,
Ajan laine miks pöyhkänä pauhaa?
Ja ääriltä Laatokan lahdelmain
Taka Tornion tunturimaita
Tuli Suomen karhut ne kaahlostain
Yli hankia harjakkaita,
Saman korven honkia kuunnelleet,
Saman lähtehen juoneet vettä,
Saman tuskan ne nyt oli tunteneet,
Kun ponsi ne uhkasi pettää!