Sua hoidellessa rintani niin nousee, laajenee, ah ellös keltaruusuni vain varhain vaalene! oi ettet kuihtuis konsanaan, vaan tuoksuisit noin ainiaan, oi ruusuni, mun ruusuni, sa kullan keltainen!
Sovinnon ruusu suloinen ja lohdun kukkanen, mi sieluun poijan suruisen loit päivän paistehen: siell' ärjyi äsken synkkä syys nyt soi siell' ylin ystävyys, oi ruusuni, mun ruusuni, sa kullan keltainen!
—
Siis vihdoinkin olet antanut sen viipyä kädessäin, jonk' ennen pois olet temmannut, kun kahden sun kanssasi jäin.
Sinä ymmärrät nyt että kaunista,
vain kaunista kaipailen,
ja jos minä en sitä kaunista saa,
yhä tummana tuskailen.
Ja siksi sun suloista kalvoistas mun sallit sa sivellä noin, vaikk' en sitä löydä sun katseestas mitä kauneinta unelmoin…
—
Sinussa, sinun tähden ja sinun kautta…
iloni tunnen ja kärsimykseni kannan.
Sillä sinä olet minun elämäni väkevin
ruusu, jonka itseäni huumata annan.
En sinua vaihtaisi tämän mailman lois-
toon, en hopeaan enkä kultaan. Kyynel-
teni paljouden ken tutkisikaan, ken? sinä
päivänä, jona veisivät sun multaan…
Jos se on hulluutta minun lempeni si-
nuun, ja jos se on heikkoutta — älä mi-
nua soimaa, vaan salli minun laulaa tätä
sydämmeni rikkautta!