Sillä minä tiedän että kaikesta siitä,
mitä tääll' olen tuntenut hyvää: ei mi-
nun sielussani ennen ole siinnyt mitään
näin suloista ja syvää!
—
En ikinä unhoita sitä katsetta, jonka mä näin, kun kuutamoiltana kerran leposohvassa istuimme kanssas sydänorpoutta toistemme surren… — En ikinä unhoita!
Se oli niin puhdas ja lämmin jalomielinen, säälistä suuri: Niinkuin koko ihmiskunnan, mi kohtalon kahleissa kärsii, se tahtonut ois pyhäks pestä ja onnettomuuksista päästää.
Siin välkähti ääretön hyvyys ja nöyrtymys salliman alle ja impeyden ihanin usko niin palava, kaunis ja hieno: ett' itsensä Jumalan silmään se varmaan — jos katseen hän huomas — toi kyynelet liikutuksen.
—
Ah, niin, minä taasen sen unhoitin että kokonaan et ole mun, ja että mun ainoa oikeutein oli olla vain veljenäs sun: ja että on muitakin ystäviä yhtä hyviä kuin minä oon, ja että on heillenkin sallittu näin päästä sun suosioon…
Sun sydämmesi suloaan säteilee kuni aurinko paistettaan, se kaikille kultaansa vihmoilee, ei minulle ainoastaan: sillä eihän enää antaa voi pois, "mikä kerran jo annettu on", siks jäännökset sydämmesi tasan noin jaat kesken — kerjäläis-joukkion!
—
Oi älä lennä pois sa hetki! Oi älä lennä
pois sä hetki armahaisin, jolloinka kuiske
hellä nimeäni soittaa ja käsi pieni kättäni
mun etsii…