—
Et muille niin sa kaunis lie — oot kaunis mulle vaan: Mun sielussain, mun sielussain sa ihanin oot immyt maan; sen nymfi hurmaavin!
Ei muut sua helmeks tunnustais — sen tiedän minä vaan; mun syämmessäin, mun syämmessäin oot kirkkain hohtohelmi maan, rubiini ruusuisin!
Oi ellös luulko etten myös
vikojas huomaiskaan:
Mut tunnettain, mun tunnettain,
mi rakkauden loi rintahain,
se sais ei horjumaan…
Ja jos sun tähtes joku muu myös lempeen leimahtaa, hän huokaa vain, hän huokaa vain: pois kääntyy, viimein unhoittaa, mut ma — en milloinkaan.
En milloinkaan, en milloinkaan sua voi ma unhoittaa: mun haavani, mun haavani se vuotaa saakka hautaani — jos ennen en sua saa!
—
Sinun kanssasi, oi Margareeta, minun elämäni ehjentyis: Sulla löytyy se sulouden lahja, mihin koskaan en kylmentyis.
Sinuss' onpi se hiljainen voima, joka laulajan soinnuttais, Kun maailman riehuun hän uupuu — sulta vielä hän sisällön sais!
—