—
Väärin teit mua kohtaan, Margareeta, väärin teit, kun suloillas mua ruokit, lemmen lähteet kiehumahan saatoit — etkä sentään itse lempinynnä…
Nyt sen, nyt sen itsekkin sa huomaat, nyt kun myöhäistä jo onpi mulle rakkauteni tulta tukahduttaa, oi! — nyt huomaat, ja sun sydämmesi murtua on edesvastauksen tuskaan.
Itkus hillitön ja anteekspyyntis sieluhuni hetkeks sovun tuovat, ja sun kärsimykses nähdessäni usein säälini mun heräjääpi, ja sun hyvyytesi tähden silloin tahtoisin ma rakkauteni kieltää…
Turha vaiva! voimaan noussut tunne ei se kuole, ei — kuin tappamalla, mutta rakkauttansa tappaa? ah, ei käy se jollei itseään myös turmiohon syökse.
Siks sua yhä lemmin, Margareeta, siksi yhä hulluna sua vaadin. Kerjään? — En! ah enhän kerjää, armoa vain kohtalolta huudan — —
—
Sinä repäsit sydämmen mun rinnastain
ja pistit sen palamaan,
Ja koska se paloi parhaallaan,
sinä työnsit sen takaisin vaan.
Mut itse et koskaan mun antanut
sun sydäntäsi sytyttää,
Mitä tuskaa siitä oon kantanut —
Jumal' yksin sen ymmärtää!
—