Sinut tahdon ma vain, sinut ainoastaan,
Sinut yksin ja kokonansa,
Sinut tahdon ma rintaani painaltaa
Ja nousta Sun henkesi kanssa!
Älä puhu mulle enää lemmestä,
joka vain olis vaihtoa vailla:
Se tuli, joka taivaista viskattu on,
ei sammu se sammalen lailla.
—
Ah vainio, oi vainio, sa seutu muistojen… Mi nähnyt oot mun suloni, mun kevääni — mun kuloni, mi tuntenut oot tuleni ja tuuditukseni…
Min kukkasia kastelleet
on kaunehimmat kyynelet
Ja nurmillasi astelleet
jaloimmat neitsyt-jalkaset —
Mun lemmittyni jalkaset,
ne pienet, valkoiset…
Min kumpareilla kuiskailleet on rakkahimman huuloset, ja kutrejansa suudelleet sen tuoksuvaiset tuuloset, ja jossa kesäaamuisin ain Margareetan kohtasin.
Ah vainio, oi vainio, sa seutu muistojen… Nyt yksin maillas vaeltelen ja sielussani huokailen: Miks ryöstit kylmä kohtalo mun keijuni, oi vainio, mun iloni, mun eloni, mun Margareetani?
—
Ma kanteleisin sua käsilläni ain kautta maailman rantojen, sa ettet loukkais sun jalkojasi elämän louhihin langeten. — Sillä paljon, paljon sua lemmin!
Ma kanteleisin sua käsilläni
ja kivet altamme kirpoais;
ja vaikka murheiden myrskyt pauhais,
ne ei mun voimaani lannistais.
— Sillä paljon, paljon sua lemmin!