"Margareeta! Miten voin sua auttaa?" — — —
—
Kuta sairahampi hän on, sitä syvemmin häntä ma lemmin, Ja sävelet sydämmestäin kuni nousevat puhtoisemmin.
Ja taivasten tekijän luo
soi salaa mun rukoukseni:
"Oi kaitselmus korkein, oi,
ole laupias armaalleni!
Älä pane hänen sielulleen
noin raskasta kuormaa kantaa,
Vaan salli mun tuskilleen
myös apuni auleimman antaa!"
Ma vuoteensa vieressä näin
yhä viivyn ja rukoillen houraan:
Hän kääntyvi silloin päin
ja tautinsa kuumeessa — nauraa.
Ei usko hän rukoustain, joka vois jumalihmeisiin viedä, Ei kaipaa hän lohdutustain — ja lempeni tulta ei siedä!
—
Kun sun vain oisi hyvä — mitäs minusta? Mun suruni on syvä — se sai sinusta. Pian täältä hautaan lähden — sinun tähden.
Tuskan kyyneleeni ne sulta salaan, Et tiedä itkeneeni, kun luotas palaan… Kun sun vain oisi hyvä — mitäs minusta?