Ihmisen elämä — puhuu hän kuni itsekseen — ei ole siinä että me elämme mitenkuten pappien, nimismiesten, tohtorien, kauppiasten tai metsänhoitajien turvissa tai säilytämme siedettävät välit ja nöyrrymme kohtalon alle pitäen sitä Jumalan sallimuksena. Vaan ihmisen elämä on siinä, että me, kansan lapset, pyrimme pois holhouksesta…
— Hva' tycker du? kuului toinen metsänhoitajista kysyvän. Johon toinen murahtaen vastasi:
— De' låter ju ganska fint!
— Pois holhouksesta, jatkoi puhuja. — Irti kaikesta siitä mikä meitä alhaisesti sitoo. Virkamies Suomessa on meidän orjuuttajamme niin pian kun hän asettuu kieroon suhteeseen alaisiinsa nähden eikä tahdokkaan ymmärtää, missä asemassa alhaiso elää eikä välitä sen elämänkohtalosta eikä ota osaa sen elämän ihanteisiin. Vai eikö vallassaolemattomilla olekkaan elämän ihanteita kuten herroilla? Eikö torpparin tai hänen vaimonsa, eikö käsityöläisen tai hänen tyttärensä, eikö itsellisen tai hänen poikansa povessa piile elämän ihanne, ja suuri kaipaus? Jos ei piile, eikö voi piillä? Sanokaa, ovatko ne tulleet Ruotsista vai Suomesta, jotka tähän maahan ovat syvimmät hengen vaot kyntäneet? Miksi aina tuomitaan roskaväkeä eikä niitä, jotka sitä eivät tahdo jalostaa? Kuka nostaa Rämsänrannan rahvaan rämesuon myrkkyhengestä? Kuka onkaan — tarkoitan kuka olisikaan — likempi vaikutusvaltainen, jollei virkamies rahvaan keskessä? Mutta mitä todellista arvoa on sellaisella virkamiehellä, joka salaa halveksuu kansaa? Joka pitää itseänsä liian sivistyneenä antautuakseen ihmisellisiin väleihin…
— Han syftar på oss! virkahtaa toinen forstmestareista ääneen ja tekee kärsimättömän liikkeen. Puhujan silmät hehkuvat ja hän jatkaa:
— Mitä arvoa on sellaisilla herroilla virkamiehillä, jotka elävät meidän kustannuksellamme, mutta soimaavat meitä takanapäin eivätkä koskaan liity meihin rakkauden siteillä! Niitä on tosin herroja, jotka hennovat leikitellä kansan… hän ei sano loppuun, mutta herra Bergin punaisista kasvoista saattaa arvata, mihin puhuja tähtää.
Me — jatkaa Herkko Tapio — näymme yleensä olevan olemassa virkamiehiä varten eivätkä virkamiehet meitä varten. Oi veljet, toverit, suohon suureen sortuneet: Minä sanon että niin kauvan kun olemme lampaita, niin kauvan annamme itsiämme ajaa läpi mistä kujasta hyvänsä ja sulkea itsemme mihin karsinaan tahansa. — — Mutta mitä on sanottava virkamiehestä, joka pelkää vihaamaansa laumaa! Syöpikö hänkin rakkauden leipää? Tai mitä on sanottava virkamiehestä, joka teeskentelee itsensä kansallismieliseksi, mutta halveksii yksin kansan kieltäkin? Kiertomatkoillani olen kohdannut virkamiehen — samantekevää onko hän Metsähallituksen edustaja tai mikä muu — joka kehahtelee virkaveljelleen, kuinka tämä suomenkieli, jota me puhumme, kelpaa ainoastaan tukkipirtissä, navetassa ja tunkiolla. Tuollaiset herrat, jotka siis vain hyvän palkan himosta suostuvat kansankieltä viljelemään, joutaisivat meikäläisen mielestä iänkaiken seisomaan lantarenkeinä Suomen kansan tanhualla…
Olipa siinä kylliksi herkille herrashermoille! Metsäherrat tarttuivat kiireesti lakkeihinsa ja poistuivat pihalle, jossa pienempi väkijoukko seisoskeli. Mutta uskotut miehet ja metsävahdit jäivät esitelmän loppuun saakka.
Kun Herkko Tapio sitten teki lähtöä, kohtasi hän pirtin eteisessä kookkaan lautamiehen, joka synkeäsilmäisenä tervehti puheenpitäjää ja antoi tälle molempain metsänhoitajain puolelta haasteen "törkeästä kunnianloukkauksesta", kuten sanat sattuivat.
— Se tietysti vielä puuttui! sanoo Tapio huolettoman keveästi.