Eivätkä sivistyneet ihmiset tahtoneet koskaan mennä Herkko Tapion puheita kuuntelemaan, eivät vielä sittenkään, kun mies oli saavuttanut mainetta ulkopitäjissä ja hänen esiintymisiään joskus porvarislehdissä mainittiin. Rämsänrannan ylhäisö, jonka kansanvalistusrientoja edusti enimäkseen ruotsalaisia lauluja laulava forstmestarikuoro, tuomitsi yksimielisesti moiset repäisevän hengen ilmestykset. Paikallismetsäherrat sanoivat: "sellaisia roistoja niistä tulee! Jos heille antaisi kruunun metsää, niin he joka puun juurella rääkyisivät internatsionaaleansa."
Ja herra Berg oli sangen tyytyväinen ettei Herkko Tapion ollut onnistunut saada jalansijaa valtion maalla.
Mutta joskus joku metsävahti eksyi Tapion puhetilaisuuksiin. Pian ilmestyi useampiakin urkkijoita, ja lopuksi saapuivat vartavasten molemmat päämetsäherrat ottamaan selkoa, sanottiinko noissa puhetilaisuuksissa jotakin forstmestarein kunniaa loukkaavaa.
Tietysti sanottiin — tai oli tarvis sanoa!
* * * * *
Herkko Tapion silmissä välähtää! Tuossa siis hänen edessään istuu se henkilö, se virkamies, joka on katsonut arvolleen sopivaksi estää ihanteellista ihmistä saamasta olinsijaa lähettyvillään. Se metsänhoitaja, joka hyvällä omalla tunnolla paraikaa rakennuttaa itselleen kaunista huvilaa Käkiniemen rantamalle, helposti hankittuaan siihen erikoisoikeuden, heti kun Herkko Tapion anomus on hyljätty. Se virkamies, joka köyhiltä uutisrakentajilta kiskoo puolenkolmatta markkaa samanlaisista puista, joista itse tarvitessaan maksaa Metsähallitukselle 50 penniä. Se virkamies, joka uhraa aikaa enemmän koirilleen, moottoriretkilleen, kaupunkimatkoilleen ja kaikenlaisille turhille mieliteoilleen kuin sille kansalle, jota auttamaan ja ohjaamaan on palkattu. Se virkamies, joka tahtoo nauttia elämästä yksin palvelijattariensa kustannuksella… Ennenkaikkea se, joka huvikseen musertaa koteja niinkuin katupoika pähkinänkuoria…
Ja tuossa herra Bergin henkitoveri, virkamies, jonka käytös on sileä ja joka pitää itseään täydellisenä, loukkaantuen sydänjuuria myöten, jos joku joskus on ajatellutkaan hänen, Knut Osvald Edelsteinin, voivan erehtyä tai tehdä väärin!
Mutta — onhan samantekevää, ovatko moiset herrat läsnä vai ei. Ei parhainkaan siemen voi sellaisten sydämissä itää, ei kirkkainkaan säde sellaisten silmiä avata!
Hän, Herkko Tapio, puhuu vain niille, jotka ovat mahdolliset heräämään itsetietoisuuteen. Niiden sydämiin hän tahtoo kylvää kapinan siemeniä — sen vastarinnan, joka hänen vakuutuksensa mukana kerran on kukistava virkavallan Suomesta.
Hän tulee surulliseksi — — —