Kodin ympäri viljavat vainiot
Kalarantoja kaunistaisi
Jalon kansan kuntoa…
Herkko Tapioa puistattaa sisäinen väristys. Ivallako toverit tuota laulua laulavat? Sehän on pyhyyden häväistystä…
— Huiskuta sinäkin Herkko, huiskuta nyt! kiihkoilee vaimo.
Mutta mies tuijottaa kalpeana jonnekkin etäisyyteen ja vaipuu tyrmistyneenä soppeensa matka-arkun päälle.
Laiva viheltää ja jyskyttää. Jäähyväishuutoja kuuluu. Eläköön ja hurraa huudetaan. Mutta Herkko Tapio ikäänkuin ei ole mukana tässä kaikessa…
Hän näkee kangastuksen. Hän näkee Rämsänrannan kaukokorven ja Käkiniemen. On olevinaan varhainen kesäaamu, koivikon hiirenkorva-lehvä tuoksahtaa ja järripeippo laulaa painanteessa. Ei kuulu risahdustakaan metsästä, ei loiskahdusta järveltä, joka päilyy peilinä törmän alla. Lahden rantahietikko heloittaa valkoisena, auringon säteet kultaavat harjun kuusenlatvat, joissa loistaa tulipunaisia käpyjä. Ja hongan kyljessä, tikan ontelossa nukkuu yöpöllö. "Nouse, nouse", on hän kuiskaavinaan vaimolleen, joka on nuori ja vihantaverinen. Ja sitten he yhdessä leijuvat alas rantahiekalle ja ottavat aamukylvyn. "Kiitä Jumalaa, rakas vaimoni, kiitä kaitselmusta että vihdoinkin sait oman kodin!" mies sanoo. Vaimo suutelee miestään, syleilee häntä paljain rinnoin… "Oma koti — omani — kaikkeni — oi mikä nautinto!"
Mutta yhtäkkiä aurinko peittyy, maa hämärtyy, siimes synkistyy ja odottamaton myrsky mylvähtää yli Käkiniemen, jossa viirikukko korkealla yli kattojen viuhuu…
Ja he tarttuvat toisiaan käsistä kiinni ja juoksevat kuin Adam ja
Eeva pakoon Jumalan ilmaa…
— Herkko, mikä sinun on? kuuluu vaimon todellinen ääni.
— Ei mikään, minä tässä vain muistin… sopertaa kalpea mies.