— Ne pirut! huudahti hän muistaessaan asian menon ja hyppäsi pystyyn.
* * * * *
Laiva oli poikennut Köpenhaminan satamaan. Laivaan jäävät siirtolaiset katselivat yli kaiteen herrasmatkustajain maallenousua. Moni siinä itsekseen ajatteli: "Niin, nuo ne pysähtyvät tänne — ne ovat vain joutilaita, jotka aikansa huviteltuaan palaavat Suomeen. Mutta me menemme merien taa ja meidän on tehtävä ankarasti työtä ennenkuin pääsemme palaamaan. Ja usea meistä ei ikänään palaa…"
Huolimatta vaimonsa estelyistä oli Herkko Tapiokin kiivennyt kannelle ja katseli Tanskaan jäävien hajaannusta. Tuossa joku lihava parooni nousi kiiltäviin vaunuihin, joiden eteen oli valjastettu kaksi valkoista, leikkohäntäistä oritta. Tuossa pari aistillisen näköistä ylioppilasta, salkut käsissä, paraikaa vihelsi ja viuhtoi ajuria — ja läksivät ajamaan iskien silmänsä kauniiseen juutalaiseen naiseen, joka yksikseen seisoi väentungoksessa. Mutta tuossa eräs nähtävästikin vastanainut suomalainen pariskunta, molemmat vaaleatukkaisia, onnellisen näköisinä, kukkia rinnoissa, läksi ajamaan kaupungille päin. Tuossa taas rumannäköinen laiha rouva vielä rumemmannäköisine tyttärineen väitteli kirpeästi ja nyrkkiään heristellen paksun tanskalaisen ajurin kanssa: Va ba? va ba? firr sint tyyve! Tuossa mustiinpuettu, näöltään kuin pappi, kehenkään vilkaisematta, synkännäköisenä köntsähti istumaan ensimäiseen ajuriin, käskien ajaa kristilliseen hotelliin. Herkko Tapion silmät seurasivat jokaista, joka astui ulos tullihuoneesta. Niitä tuli yhä uusia mikä hymyillen, mikä huolestuneena huohottaen. Mutta yhtäkkiä — katsojan silmät jäivät rävähtämättä ja Herkko Tapio tuijotti yli kaiteen.
Totta toisenkerran! Siinä hän oli — herra Berg. Nallihattu päässä, tavattoman korkea kaulus kuikelossa kaulassaan, keltaiset liivit vilahtaen sinervän palttoon alta, toisessa hansikoidussa kädessä ruskea salkku, toisessa hopeahelakeppi, jalassa mustat, silitysraudalla litistetyt housut… Hän keikahteli kantapäillään, välkytti silmiään joka suuntaan aivankuin tahtoen sanoa: "ei kenenkään tarvitse tietää että olen Rämsänrannalla käynytkään!"
Fjalar Berg nähtävästi odotti matkatoveriaan, joka vielä viivähti läpikulkuhuoneessa. Sitten hän keppiään huiskauttaen kutsui ajurin, johon samassa saapui toverikin, mustapartainen olento, ja molemmat herrat kiipesivät arvokkaasti ajopeleihin. Herkko Tapio näki Bergin vetävän povestaan kullanvärisen paperossikotelon ja tarjoavan toverilleen. Ja paperossi hansikoitujen sormien lomassa, tyytyväisenä itseensä, metsäherra huusi ajurille — ja nelipyöräiset ajoneuvot läksivät liikkeelle Köpenhaminan keskustaa kohden.
Siirtolainen Tapio yhä katsoi värähtämättä pölypilven perään yli suuren torin.
Vihan ja yhtaikaa surun tunne täytti Herkko Tapion kipeän sydämen.
Merilaiva irtaantui hiljaa laiturista ja koneet alkoivat jyskyttää…