Herkko halasi harmaata puuta ja löi kepeästi nyrkillään runkoon. Honka kumahti kuin telefoonipatsas, mutta samalla kurkisti joku otus reijästä, painautuen heti takaisin puun onteloon. Mies tuli uteliaaksi, kiipesi pitkin runkoa ylös ja katsoi sisään. Siellä lepäsi pesässään naaraspöllö hautoen muniaan. Tuijotti kuin kummitus räväyttämättä kauniita silmiään ja yrittämättä pakoon. "Uhkaatko tosiaan tappaa?" ikäänkuin kysyi hautova pöllö. "Enhän toki" vastasi kiipeejä ja tuli alas. Huolestuneen urospöllön siivet sihisivät jossakin puiden takana…
"Nämä ovat kaikki pyhiä, rauhoitettuja eläimiä."
"Mihin", ajatteli Herkko Tapio, "oman pesäni rakennan, kun jokainen paikka on niin mieluisa?"
Hän käveli eteenpäin ja istahti suurelle kivelle. Samassa kuului käki kukahtavan hänen takanaan. Kukkuu! Ja hetken päästä se ilolintu oli aivan hänen vieressään ja alkoi kukkua helkyttää intohimoisesti. "Huhhuu!" panikin se likeltä kuunnellen. Koko korpi kajahteli sen huuhunnasta.
Herkko pidätti henkeään ja alkoi hiipiä sitä puuta kohden, jossa käki kukkui.
"Jos saan kierretyksi puun, jossa käki parhaillaan kukkuu, niin tähän teen tupani" päätti hän tosissaan. Ja hän kiersi puuta, kovasti jännityksissään, ja käki kukkui latvassa. Mutta juuri kun hän oli harppaamaisillaan viimeisen askeleen saadakseen kierroksen umpeen, suhahti käki säikähtyneenä lentoon päästäen kukunnan vasta kaukaa notkon takaa.
Puun kiertäjä astahti askeleensa täyteen mittaan ja kukahti itse loput.
"Jospa hyvinkin teen tupani tähän," hän ajatteli muistaen vanhan kansan onnen uskoa käen kukuntapuuhun.
"Täytyy kiivetä latvaan, jotta saisi selvän näkyaloista."
Ja taas hän läksi kiipeämään korkeaan mäntyyn raivaten tilaa katkomalla tieltään heikoimmat oksat.