Hän oli saapunut varjoon, korkea metsä siimesti aamuyön auringon ja viimeiset usvatanssijattaret liitelivät kuin laihat aaveet hänen venheensä ympärillä. Ilma tuoksahti värisyttävän tuoreelle, kylmän raa'alle, mutta selvästi tuntui että aurinko tänä päivänä uhkasi lämmittää maan pinnan ja vetten kalvon niin sähköisiksi että illan tullen oli odotettavissa salamain piirileikkiä ja ukkosen karkeloa tai vähintäänkin vilisevän auteren nuoralla-tanssia ilmassa.
Herkko souteli toisen niemen kärkeen asti ja nousi siinä maihin. Kuinka saattoikaan ihastella tällaistakin nientä, vaikka siinä ei ollut muuta kuin paasia ja jättiläisjärkäleitä ja kummallinen männyn känkyrä. Mutta juuri sentähden kai tämä viehätti että se oli niin alkuperäistä ja että sen päälle niin harvoin ihmisjalka astui. Rantasipi ja kalatiira tässä vain olivat hauskutelleet.
"Uimahuone?" suunnitteli hän mielessään. "Vai panisinko tähän saunani sitä varten että savu näkyisi ympäri mailmaa?" Kolmessa kylässä sanoisivat pyykkiakat ja verkkoukot järvelle katsoessaan: "Jopas siellä taas Herkko Tapion sauna näkyy lämpiävän!"
Hän hykähti omille mielikuvilleen. "Ei", jatkoi sitten: "sauna tähän ei sovellu syystä että herrat tästä ajelevat sivu moottoreillaan. Tosin niille sietäisi näyttää…!"
Ja hän läksi nousemaan manterelle. Huh! kuinka silmissä himmeni, kun sukelsi tiheään männikköön ja painautui metsän peittoon. Ja kuinka sammal oli märkä ja aamukaste vahva näreissä, pensaissa ja kanervan varsissa. Likosi saapas ja housunpolvet kastuivat.
Sirrr… hst! mikä se oli? Pyypari sirahti lentoon ihan kulkijan jalkain juuresta häthätää puikkelehtien pakoon tureikon läpi — ne raukat säikähtivät pahanpäiväisesti. Mutta tuolla syrjässä varmaan vilahti kärppä kivikossa. Ja jossakin tuolla — päätteli Herkko — notkon kupeella korpikuusten lomassa, kuivassa mullikossa, rypeä rötköttää vanha metso, kookas ja raskas kuin maaotus, ja kun sellainen möhkäle lähtee liikkeelle, niin voisi luulla että karhu rymistelee pitkin kangasta.
Hän kulki pitkin harjannetta ja etsi talonpaikkaa. Juhlallisina seisoivat solakat männyt hänen ympärillään. Alhaalla maanrajassa vallitsi hämärä, mutta puiden latvoja kultasi aurinko.
"Ei", päätteli Herkko Tapio, "en pane niemeen enkä lahteen, vaan jonnekkin keskivälille."
Siinä oli katkennut iänikuinen oksaton honkapylväs nuoren männikön keskessä. Yläpuoli nähtävästi oli ontto ja siinä näkyi iso tikan reikä.
Kuinka saattoi rakastaa näitä satavuotisia metsän vainajia!