Koko ulappa uinui liikkumattomana iljankona suitsuten kultaista savua ylös siniseen avaruuteen. Ulapan taustalla tanssivat luodot ja saaret korkealla ilmassa satumaisesti muuttaen muotojaan aivankuin sieltä, kirkonkylältä päin, olisi ollut lähdössä suurenmoinen sotalaivasto höyryävine panssareineen ja torpeedoineen. Ääretön hiljaisuus… kullansuitsuva iljanko mykkä kuin hengellinen aavistus… yksi ainoa loiskahdus vaan, taimenen purston voimakas lyönti keskellä selkää, suomupanssarin hopea välähdys — ja senjälkeen äänettömänä laveneva siloaaltoinen rengas… Sitten jälleen kultaisten huurujen huntutanssi peilivälkkeessä mustien syvyyksien päällä ja vesikeijujen tarumainen kilpasounti kohti taivaan ja maan ääriä. Mitä kaikkea salaperäistä kätkikään kuulas yö, jolloin valon lapset nukkuivat sikeässä unessa!
Sanoin selittämättömästä ihastuksesta värisevin sydämin mies lykkäsi venheen vesille ja hyppäsi teljolle soutamaan. Tuo tyynenä päilyvä musta syvyys oli hänestä jotakin niin pyhäistä että tuntui pahalle airon lehdillä rikkoa sen eheyttä. "Sehän on jumalaista alkuvoimaa" arvosteli hän koettaen soutaa niin hiljaa ja varoen ettei kuuluisi mitään ääntä ja ettei vesi poriseisi kokan alla. Vaan vaikka kuinka hiljaa liukuikin, jätti venhe sentään selvät jälkensä; iloisesti pyöriviä häränsilmiä ja kirkkaita, sateenkaaren väreissä vipajavia kuplia molemmin puolin väyläänsä.
Mutta aurinko nousi nousemistaan yli järven ulapan ikäänkuin mahtava kruunupäinen kuningas ajaen kultavaunuissa ja karkoittaen usvanuipaa vihollislaivastoa pelkällä ilmestyksellään. Ja kuta korkeammalle nousi, sitä kiihkeämmäksi muuttui keijujen huntutanssi iljangolla… hulmuavat silkit liehuivat hurjissa ympyröissä palaen tulessa läpikuultaviksi harsoiksi, lopulta haihtuen näkymättömiin, ilman haileaan siniin.
Soutajan venhe liukui auringon nousua kohden.
"Sinne, mistä aurinko nousee ja missä käki kukkuu, ihminen pesänsä rakentakoon!" hän juhlallisesti ajatteli soutaessaan. Hän oli siellä ennenkin käynyt, vaan tahtoi vielä kerran mennä paikkaa valitsemaan.
Kruunun metsään! — "Ah ettei ole omaa!" ajatteli Herkko Tapio.
Hän souti viistoon poikki leveän salmen ja alkoi kaartaa pitkin rantoja kahden niemen väliä, ahneesti katsoen kupeelleen, tutkien jokaista rannan mutkausta, metsää ja rinnettä.
Näillä tienoin, tässä jossain, se oli hänen jo ennen katsomansa asuinpaikka! Siinä oli koskematon, korkea metsä ja etelän rinne, suojassa vihaisilta pohjan viimoilta. Tuossa valkoinen hietikko lahden pohjukassa, jossa pajupensasten sisässä porisi raitis korpipuro. Valkoinen hietikko — mitä suloisia mielikuvia se loikaan. Siinä lapset leikkimässä, polskaroimassa vesirajassa, siinä nuorikko kylpemässä hiukset hajallaan… ja siinäpä isäntä itsekkin iloitsemassa kesäisessä päivänpaisteessa! Hän näki jo kaikki edeltäpäin, kuuli äänet tulevaisuudesta ja tiesi päiväjärjestykset. Mutta ei hän vielä varmasti tietänyt talon paikkaa? Tuohonko niemeen vai tuohon toiseenko vai lahdenko pohjukkaan, notkon kupeelle? Jokainen näistä paikoista viehätti, jokaisella tuntui olevan oma salaperäinen etunsa. Jos on tupa tuossa niemessä, niin näkyy koko ulappa ja järven takaa kirkontorni kirkonkylineen, jos taas on asunto tuossa toisessa niemessä, niin tosin ei näy kirkkoa, mutta kukasties näkyy kimmeltäviä vesiä kolmeen suuntaan, totisesti se on komea paikka korkean metsänkin suhteen. Mutta silloin jääpi lasten leikkiranta liian kauvas… Jos taas on talo lahden pohjukassa, niin sinne ei näy kuin kapea salmi ja pari pientä saarta, mutta siellä on ihminen varmasti suojassa neljältä tuulelta ja siellä on viljamaa jalkain juuressa — ei muuta kuin potkase turvetta ja paiskaa siemenet itämään ihan akkunan alle.
"Ryytimaa ja kukkatarhat!" kuvitteli rantojen soutaja hehkuvin mielin ja näki myös edeltäpäin marjapensaat, juurikasvit, humalikot, hiekkakäytävät, vieläpä puutarhatuolit pöytineen.
"Valkea ruusu ja punainen unikukka siellä kasvaman pitää!" haaveksi mies soutamistaan soutaen liki rantaa tehden kymmeniä kaaria ja kiinteästi tähdäten sivulleen, asennoita arvaillen.