Herkko Tapio on huono nukkuja, valvoskelee öitä ja hautoo omia ajatuksiaan. Varsinkin silloin kun joku asia häntä kiusaa, ei miehestä ole unen rauhan nauttijaksi. Rämsänrantalaisen pirtin hiostuttavaa kuumuutta hän myöskään ei siedä. Ukko rahjus sen aina väkisten, kesän helteelläkin, tulikuumaksi lämmittää.
Mies herää keskellä valoisata yötä penkillään maaten seljällään ja tuijottaa kattoon. Laipio on musta ja karstainen, russakoita kiiluu pitkin seiniä, vanhus kuorsahtelee nurkassaan. Mutta ulkoa, etäältä vetten takaa, erottaa korva käen kukuntaa. Ja toiselta suunnalta hivelee kuulohermoja koskien juhlallinen kohina, jota tuontuostakin säestää kuikkien intohimoinen huuto joen niskassa.
Niin, tämä on Tuuliniemen rappeutunut mökki. Herkko muistaa sananvaihdon vaimonsa kanssa illalla maatamennessä. Hetu oli uhannut lähtevänsä pian takaisin kaupunkiin, ellei mies hanki mukavampaa kotia. "En rupea pahnassa asumaan!" oli tiuskaissut "ja olletikaan en armomajassa". Ei kumma että oli ollut hermostuksissaan, olihan saanut valvoa lapsen takia ja muutenkin olla sidottu, kun oli ainoa naishenkilö niemellä. Nyt tuo sentään näkyi nukkuvan, raukka, ja lapsi myös tuutui äitinsä vieressä — tökerötekoisessa vanhassa kätkyessä — entisten asukkaitten jättämiä romuja.
Hetu oli oikeassa — eihän mökkiin sopinut myötyriksi jäädä. Niin oli Herkon omakin ajatus — ja juuri hänen — vaimo vain alussa hätäili ja hätisteli. Näissä asioissa vaadittiin kärsivällisyyttä, semmoisin välipuhein oli kaupungista lähdettykin: vaikka miltä näyttäisi, ei saa hätäillä. Ja jos ei nainen hätäile, silloin ei miehellekään hätää tule. Mutta nyt, jo eilisiltana, oli näkynyt oireita hätäilyyn. Se se nuorta aviomiestä kiusasi ja valvotti…
Taas kukkui käki salmen takana, kosket kohinoivat vastaan ja kuikka huuteli. Ja kesäyön valo heijui aivan ihmeellisenä tunkeutuen puolipimeään pirttiin.
"Luonto!" ajatteli valvova mies. "Se on täynnä ikuisen nuoruuden valtaääniä. Joka luontoa rakastaa, hän varmaan kuolemaansa asti löytää lohdutusta sen sävelissä. Luonnosta minäkin virvoitukseni etsin. Ja opetan vaimonikin etsimään — ja lapseni…"
Taas hänen silmänsä osuivat mustan seinän ilkeästi kiiluviin asujamiin, sitten rojuun ja ryysyihin nurkassa, eikä korva voinut olla seuraamatta nukkuvan ukon kuorsausta. Ilma pirtissä oli tukahduttavaa.
"Ihmiset!" ajatteli valvova mies: "Ihmiset ne vain pilaavat luonnon kauneuden, turmelevat elämänsä ehdot. Eivät osaa oikeata pesääkään itselleen rakentaa kuten luontokappaleet. Typerät ihmiset!"
— Mutta minä rakennan! sanoi hän ääneen ja säpsähti kuulostaen, hengitystään pidättäen, etteihän vain vaimonsa herännyt. Ei herännyt, nukkui tällä hetkellä raskaasti ja lapsi myös nukkui. Kolmannen kerran hän kuuli käen kukkuvan korvessa salmen toisella puolella ja koskien kohinan ja kuikan huikean huudon vastaavan kukuntaan.
Silloin hän ei enää jaksanut virua penkillään, vaan nousi ylös ja hiipi saappaitaan ja vaatteitaan kantaen ulos pirtistä, jättäen oven raolleen. Ja tuskin oli tuntenut tuoreen ilman sieraimissaan, niin jo kiusan tunteestaan vapautui. Juosta hipsutteli alas rantapolkua avojaloin kuin nuori poikanen, kädessään saappaitaan heilutellen. Ja pysähtyi lumottuna aamuöisen näköalan eteen.