Herkko Tapio, mustasilmäinen, kiharatukkainen, kalpea mies, oli tavallinen työläinen, vaikka häntä kotiseudullaan pidettiinkin epätavallisena. Hän näet oli viettänyt nuorukaisvuotensa kaupunkipaikoissa — käynyt Pietarissakin — ja omistanut joukon niitä aineksia, joita arkielämässä yhteisesti nimitetään sivistykseksi. Hänen kisällivuotensa olivat sattuneet suuren valtiollisen murroksen tapahtuma-aikaan, ja hän — silloin 18-vuotias erämaan poika — oli ollut mukana lääninkaupungin katumarsseissa ja torikokouksissa heiluttamassa heräävän köyhälistön ensimäistä punaista lippua sekä huutamassa riemuhuutoja kaivatun vapauden ja luulotellun tasa-arvoisuuden kunniaksi. Sitten, heti myrsky-vuoden jälkeen, oli hän joutunut naimisiin ja siinäkin asiassa kyntänyt uutta uraa, sillä hänen avioliittonsa oli ollut ilmoitettuna ainoastaan sanomalehden palstalla: "Koska emme hyväksy kirkollista vihkimistä, niin… ja niin edespäin: Hetu Haapalainen — Herkko Tapio."

Ensimäisen lapsen syntymisen jälkeen olivat perheen elinehdot kaupungissa kiristyneet sietämättömiksi, ja, kun Hetukin alkujaan oli maalaistyttö ja Herkolla oli omantunnon vaivoja ettei moneen vuoteen ollut nähnyt vanhaa sokeaa äitiänsä, muutti nuori työläisperhe kevätkelillä miehen kotipitäjään Rämsänrannalle tuhlaten matkakustannuksiin viimeiset roponsa. Ihmiset tosin olivat heitä luulleet varakkaiksikin, sillä perille saapuessa oli vaimolla ollut kirjava silkkipusero ikäänkuin rouvalla, miehellä keltainen olkilierihattu ja lapsella punainen kapalohuopa.

He pääsivät aluksi asumaan huonemiehiksi vanhaan Tuuliniemen torppaan, joka oli joutunut rappiotilaan ja jossa entisistä asukkaista oli jäljellä ainoastaan ikäloppu ukko, verkonkutoja. Ukon akka oli äskettäin kuollut, mutta nuoret miehet järjestänsä siirtyneet Ameriikkaan hyljäten isänsä ja isänmaansa, kuten kerrottiin, siitä syystä että metsäherrat heitä olivat hätyyttäneet käräjiin haastolla metsäasioista.

Herkko Tapio, jonka sokea äiti eleli vaivaishoitolan turvissa, oli kaupunkielämän huumeessa usein ajatellut palaustansa täytenä miehenä sinne, josta oli tervankuljettajain matkassa poikana alas mailmalle matkaunut. Jo pojan naskalina hän oli haaveksinut oman mökin rakentamista hongikkoon! Ja opittuaan kaupungissa kansallisia runoja, joissa niin ihanasti laulettiin oman kodin rakentamiskaihosta Suomenmaan "jokaiseen niemeen, notkoon, saarelmaan", oli tämä maalaiselämän kaipaus hänessä yhä vahvistunut, huolimatta kaupunkilaistyöväen riehuista ja erilaisista elinvaatimuksista. Vaikka oli lapsena saanut purra petäjänkuorileipää, niin kuitenkin himoitsi takaisin petäjämetsään. Sinne! Mutta hänestä tuntui että nykyajan alkavien uudistuspyrintöjen turvissa ei enää ollut pakko tyytyä pettuun, vaan siellä, korvessa — ja juuri korvessa — oli muka kätkössä aarteita, joilla ihminen voi elää hyvin. Ja vaikka Rämsänrannan rahvas yleensä oli maan köyhintä, tohmerointa ja taikauskoisinta, ja vaikka siellä niin moni sielu, hankalien olosuhteiden pakosta, oli sortunut turmioon, niin hän kuitenkin uhmaten rakasti juuri Rämsänrannan luontoa, haaveksien voivansa taistella olemassaolon taistelua, jos siellä, nimenomaan siellä, onnistuisi saamaan vakavan jalansijan. Siellä tarjoutui — niinpä hän haaveksi — sellaista alkuperäistä vapautta ja väljyyttä, jollaista ei enää löytynyt paksummissa paikoissa. Siellä ikäänkuin oli ilma helpompi hengittää, järven aalto kepeämpi soutaa, metsäpolku mieluisampi kävellä! Hän rakasti — ikäänkuin salaa, voimatta sitä kellenkään tunnustaa — metsää, maata ja vetten vaiheita.

Nyt oli hän tänne saapunut. Nyt hän tahtoi toteuttaa unelmansa!

Tuon haaveksivan luonteensa hän nähtävästi oli perinyt äidiltänsä, joka sielultaan oli umpimielinen, mutta herkkähermoinen ja uneksivainen. Aika-ajoin oli äidillä ilmennyt sieluntiloja, jolloin ikäänkuin näki ylönluonnollisia näkyjä, ja saneli kummallisia satuja. Vielä nytkin, hoitolassa, kuului tuo muoriksi muuttunut nainen joskus lankeavan virmaansa ja silloin saarnaavan pojastaan Herkosta, josta "niinkuin enkeli taivaasta oli ilmoittanut, oli tuleva Rämsänrannan ruhtinas ja voideltu".

Herkon äiti oli nuorena ollut vihantaverinen, ylpeä tyttö. Mutta miehelle mentyä oli elämä muodostunut julmaksi ja kärsimykselliseksi. Kuutena vuotena peräkkäin hän nimittäin oli synnyttänyt lapsen ja kuutena vuotena peräkkäin miehensä ne oli saanut vetää kelkalla hautuumaalle. Mikä oli elänyt viikon, mikä viisi viikkoa, mikä kolme kuukautta, mutta kaikki olivat kauheasti kituen pyrkineet manalle. Pettuleipää oli lasten hautajaisissa kyyneliin kastettu. Vasta seitsemäs, Herkko, oli jäänyt eloon. Mutta sitten taas oli elämä satuttanut vastoinkäymisiä. Vuosi senjälkeen kun Herkko oli syntynyt, oli perhe häädetty pois uutismökistään, jonka metsäherra oli väittänyt luvattomasti kruunun metsään tehdyksi. Silloin he olivat joutuneet mailman jalkoihin. Miestä oli sakotettu hirventataposta, salapoltosta ja kruunun metsän käytöstä ja, kun ei köyhällä saatanalla ollut varaa maksaa, sai hän korvata kruunulle tekemänsä vahingot istumalla linnaa. Kun hän sitten palasi vankilasta, näytti kruunu todella saaneen hyvityksen kärsimistään vahingoista — mies näet oli kovin riutunut ja nääntynyt ja ryhti oli hänestä poissa. Ja kun hän heti läksi tukkijoelle ansaitakseen roposen velkaantuneelle vaimolleen, niin hän hukkui jokeen sumuisena heinäkuun yönä, ilman että kukaan hänen hukkumistaan huomasi. Tämän tapahtuman jälkeen tuli äiti sokeaksi. Eihän korkea oikeus, rangaistessaan miestä rikoksesta, tietystikään ollut tarkoittanut hänen kuolintuomiotaan, ja sen todistukseksi annettiin leskivaimolle, armeliaan nimismiehen toimenpiteestä, viidenkymmenen kilon jauhosäkki ilmaiseksi. Ja siunatuksi lopuksi vastaanotettiin eukko vaivaishoitolaan.

Siellä hän nyt oli oleskellut ne vuodet, jolloin Herkko mailmalla harhaili. Mutta nyt, takaisin tultua, oli pojalla vakaa aikomus vapauttaa äitinsä vaivaishoitolasta ja ottaa kotiinsa.

Kunhan vain ensin saisi oman torpan!

4.