— Se käski istumaan köökkikammariin, selitti piika, jolla nyt oli tukka nutturalla.
Herkosta tuntui hyvälle moinen kohteliaisuus ja häntä melkein hävetti että oli järvellä soutaessaan epäillyt metsänhoitajasta pahaa. Ja kahvi metsäherran odotushuoneessa maittoi erinomaiselle.
"Kyllä tästä hyvä tulee" ajatteli asiamies itsekseen. "Sille täytyy olla kohtelias puolestaan."
Samalla piika jo silmää vilkuttaen pyysi "tekemään niin hyvin ja astumaan fosmestarin kansliaan", sillä nyt oli metsänhoitaja valmis vastaanottamaan.
Herkko Tapio rykäsi ja astui tilavaan salihuoneeseen, jossa, huolimatta siitä että akkuna oli avattu, haiskahti koiran hielle. Oli sentään tuoksahdus hajuvedestäkin. Metsäherra, joka vaaleaan silkkitakkiin pukeutuneena, nahkatohvelit jalassa jo oli istumassa korkean pulpettinsa ääressä selin tulijaan, ikäänkuin syvissä tutkisteluissa painautuneena paperiensa päälle sekä aivan kuin olisi siinä istunut jo kello 5:destä aamulla, käänsi päätään, hymyili virantärkeästi, hypähti tuoliltaan ja tuli ryhdikkäästi ja kiireesti kättelemään asiamiestä sekä, tehden kauniin kaarevan liikkeen kädellään, osoitti kumartaen istumapaikan vieraalle ikäänkuin pakottaen istuutumaan. Ja ken ei liene ollut edeltäpäin varustautunut, istuutui heti kuin naulattu juuri siihen paikkaan, johon metsänhoitaja osoitti.
— Jahah! alotti metsäherra palaten komean pulpettipöytänsä ääreen ja siihen nojautuen. — Te, ellen erehdy, olette se Tapio, joka olette oleskellut kaupungissa?
— Se, myönsi toinen ja vaikeni. Metsäherra katsoi uteliaasti miestä kiireestä kantapäähän.
— Polttaako herra Tapio sikaaria? Tässä olisi ehta stokholmilaista.
Asiamies kiitti, mutta terästi katseensa kiinteästi tähdäten metsänhoitajan silmiin koettaen arvata, sanoiko tämä häntä tosissaan vai pilalla herraksi. Mutta ei hän huomannut värähdystäkään ivaan.
— Kuinkas teidän nimenne oikein on? kysyi metsäherra sointuvalla äänellään ja otti puhtaan liuskan paperia sekä lyijykynän.