Tänne tulla tahdon, tänne ilmalinnojeni haaveet kohdistuvat, ja minä uskon että ihanteillani on vastineensa todellisuudessa. Eikö ihminen täällä, jos missä, säästy alkuperäiselle itselleen, eikö hän korvenraatajaksi rupeamalla lähesty sitä alkuvoimaa, joka on maan suola ja kulttuurin pelastus?
Niin salli siis, sinä luonnon ylijumala, luonnostasi pois vieroitetulle, oma metsä ja tilkkunen maata, jossa elämän arvoitusta rauhassa miettiä saisin ja jossa sinun ikuisiin lakeihisi tutustuisin!
… Oi metsä! Oi maa! Oi järven raikas ranta!
1.
Mökissä, jonka nimi oli Ukonpirtti, sattui koolle kymmenkunnan miestä, someronvetäjiä. Syöttelivät siinä hevosiaan, nauttivat itsekkin kuivia eväitään, tupakoivat ja lepuuttelivat maan tietyössä kangistuneita jäseniään. Vaikka oli kaunis alkukesän päivä ja aurinko paistoi iloisesti pitkin uutta maantietä ja pitkin järven ulappaa, joiden välillä mökki sijaitsi, oli työmiesten mieliala alakuloinen ja ikäänkuin salakatkera, kuten tavallisesti ihmisten, jotka tuntevat olevansa toisten orjia eivätkä keksi vapautuksen mahdollisuutta. Ei ollut mitään erikoista tapahtunut heille kellenkään — mailma kiersi tavallista rataansa — mutta juuri siinä tavallisessa asiain tilassa ehkä piilikin alakuloisuuden syy ja juro umpimielisyys. Oikeastaan ei kannattanut mistään ääneen puhua, se oli jo siksi monta kertaa puhki ja pahki ajateltua ja miesjoukossa ilmoille purettua. Viisainta oli vaiteliaisuus ja hiljainen syljeksiminen ja silloin-tällöin voimasanan kirauttaminen mielenosotukseksi koko yhteiskunnan järjestykselle:
— Ty-hyi! pt! perrr…
Ja kun sylki oli vihaisesti roiskahtanut kauvas lattialle aivankuin ammuttuna pyssyn suusta, pistettiin taas uusi mällimöhkäle poskeen hautumaan tai pantiin piippuun ja istuttiin tovin aikaa lausumatta halaistua sanaa. Niin oli rämsänrantalainen tapa, ettoneen vietto. Toiset istuivat selkä kyykyssä, pää riipallaan lattiata kohti ja katse naulattuna alas saappaankärkiin, toiset, mikäli tila salli, loikoivat seini vieri penkeillä silmät puoliummessa, vaipumaisillaan kuorsaavaan uneen.
Ainoastaan Ukonpirtin isäntä Taavetti Juntunen, kookas, korkeaotsainen vanha mies valvoi sielun ja ruumiin puolesta jätkäin mököttäessä hänen ympärillään. Hän istui jykeväjalkaisella jakkaralla keskellä pirtin lattiaa kasvot päin akkunaa, josta näkyi koko Rämsän järvi, ja veteli levein liikkein pikilankaa pitkävartisiin pieksuihin, joiden nahka oli vedenpitävää kotiparkkia. Hän ei sylkenyt, vaan sensijaan mutruili suullaan ja mulkoili silmillään ja näytti joka hetki täyteen ladatulta. Se oli arvokkaan näköinen vanhan ajan vahvarotuinen ukko, jonka kaljulle päälaelle ei jokainen kärpänen rohjennut noin vain iltikseen istahtaa puremaan. Sillä tuon kaljun päälaen alla jyskyttivät aivot, joiden jokainen solu pursui pyhää uhmaa. Ukko Juntunen näet oli koko suuressa seurakunnassa niitä harvoja, joka vuodesta vuoteen jaksoi lukea jokapäiväistä helsinkiläistä sanomalehteä, Työmiestä, jota posti toi kolmesti viikossa, kaksi kappaletta kerrallaan. Tämän sanomalehden sisältö osui ihmeesti saman naulan päähän, jota ukko Juntunen itsekkin takoa kaputteli ja oli aina takonut. Herrain ja virkamiesten ylivoimaisuus-köyhälistön alakynteen sortuminen. Siitä lehdestä sai toki mielenvahvistusta, vaikka asiain tila pysyikin entisellään. Totuus oli sama eilen ja tänäpäivänä ja vielä ylihuomennakin.
Ukko Juntunen veteli ahneesti pikilankaa ja mietti ikuista kysymystä.
Yhtäkkiä hänen silmänsä välähtivät järvelle päin ja korkea otsa rypistyi kymmeniin uurteisiin. Ja nykäisten suutarilankaa kahtaalle, niin lujasti että poikki rapsahti, hän virkahti: