— Djaah, tavallaan. Oman kodin puutteessa olemme kaikki. Tietysti! Sehän on luonnollista. Kruunun torpan paikat ovat tarkoitetut itsellisille, joilla ei ole mitään muita elinkeinomahdollisuuksia ja jotka ovat hyvämaineisia. Joskus kyllä, minä myönnän sen, varsinkin entisinä aikoina, on, liian rasittavan työtaakan vuoksi — metsänhoitajia oli ennen vähempi — ikäänkuin erehdyksissä tullut annetuksi kruununtorpan tiloja sellaisille, joille — ei saisi antaa. Mutta yleensä ei Metsähallitus mieluusti anna torpantiloja niille, jotka — mitenkä sanoisin — johonkin kykenevät — minä tarkoitan — joilla ei ole varsinaisia edellytyksiä…
— Anteeksi! keskeytti Herkko Tapio punastuneena. Minun asiani oli vain pyytää metsänhoitajan välitystä, koska minä todella haluaisin rakentaa oman torpan kruunun metsään ja koska tietääkseni olen juuri siinä asemassa, jossa oleville voipi antaa ja koska kruununmetsiä tässä pitäjässä on paljon asumattomia. Katsokaas lähemmin, herra metsänhoitaja…
Ja Herkko Tapio koetti tuoda esiin tunteensa ja itsenäisyyskaipuunsa sekä persoonallisesti että yhteiskunnallisesti.
— Jaa, juu, kun niin ajattelee, niin tietysti… myönnytteli metsäherra kohteliaan liukkaasti ja silmät pyöristettyinä tuijottaen. Saattehan tietysti anoa te niinkuin joku muukin. Mutta — tässä ei vielä ole ollut kysymystäkään siitä, millainen paikka teillä on katsottuna. Ja missä vartiopiirissä? Vai onko paikkaa?
— Kyllä minulla on katsottuna. Se on tuolla Tuulinientä vastapäätä.
— Tuuli…?
Metsäherra hypähti hermostuneesti tuolissaan, avasi kiireesti erään laatikon, otti sieltä mustakantisen muistikirjan, jonka alkusivulle oli kirjoitettu latinainen Nota bene! ja selaillen sitä selin asiamieheen — alkoi viheltää jotakin ruotsalaista marssia. Sitten, kääntyen äkkiä asiamieheen päin ja rengastaen silmänsä entistä suuremmiksi, lausui juhlallisesti:
— Minun ikävä velvollisuuteni on teille tässä tilaisuudessa suoraan sanoa että teitä vastaan on tehty omituinen ilmianto — kruunun puiden turmelemisesta.
— Mi-minuako? Mitenkä? sopersi Herkko Tapio hämmästyksissään.
— Niin, selitti metsäherra voitonvarmasti ja vahingonilkkuvasti: eräs luotettava henkilö on minulle jo pari kuukautta takaisinpäin kertonut että te olette eräänä varhaisena aamuhetkenä raadellut kruunun puita jossakin siellä… kuitenkaan puita kaatamatta. Missä tarkoituksessa olette näin tehnyt, se ei kuulu asiaan. Vai onko kenties erehdytty, kiellättekö niin tehneenne?