— Muistatko Thyyra? kuiskasi Klaara silmää iskien: mekinhän siellä sinun kanssasi soutelimme — silloin kun hän oli matkoilla — ja otimme aurinkokylpyä. — Siellä on ihmeen valkoinen hietikko, sanoi hän ääneen. Sääli antaa niin sieviä paikkoja — sellaisille…
— Olkaa huoleti! huomautti metsäherra tolkussaan: minä kyllä järjestän sen asian. Jag arangerar! Sitten hän lisäsi: Oikeastaan tekisi mieleni pyytää samaa paikkaa Metsähallitukselta itselleni metsästysmaaksi.
— Pyytäkää, pyytäkää! hälisivät naiset: Niin mekin tulemme…
Moottori mennä huristi hilpeästi pitkin salmia ja poikki lahtien.
— Voi, eikö lauleta? ehdotti joku tytöistä. Djupt i hafvet — Kultaisessa kartanossa… Eikös? — Ah, herra forstmestari, laulakaa te yksi gluntti! rukoili toinen.
Fjalar Bergiä ei tarvinnut kahta kertaa pyytää. Hän piti itseään suurena säveltaiturina näillä main. Ja kohta alkoi kuulua tunteellisesti väräjävä laulu yli syvyyksien, kun metsäherra korotti äänensä:
Hvad — det — är — skönt — ändå…
Här — i naturens — skö — ö — ö — öte…
Klaara Strömberg säesti, mutta Thyyra Roos katsoi vaijeten pitkin kuutamovälkkyistä ulappaa.
Koirat vähitellen yhtyivät säestykseen…