7.
Asian meno oli seuraava.
Kahden viikon kuluttua Herkko Tapio toistamiseen pyrki tapaamaan metsänhoitajaa ja kohtasi hänet virkatalon portilla, lähtemässä kyläilyyn koirineen. Herra Berg ei ensin aikonut seisahtua, mutta toinen nosti lakkiaan, pyytäen puhutella. Metsänhoitaja kysyi, onko asiaa. Tapio kummasteli metsänhoitajan kysymystä ja sopersi tulleensa tiedustamaan, miten oli sen torpanpaikan tarkastuksen laita. Siihen vastasi metsänhoitaja terävästi että hän, kuten oli aikonut, jo oli toimittanut tarkastuksen. Tapio, antaen mielessään anteeksi ettei metsäherra ollut välittänyt asianomaisen halusta olla läsnä tarkastuksessa — milloin sen lienee toimittanutkin niin ettei toinen saanut vihiä? — kysyi nyt, kelpasiko paikka metsänhoitajan mielestä torpan tilaksi. Siihen vastasi metsänhoitaja että hänen mielipiteensä paikan soveliaisuudesta tai soveltumattomuudesta saattoi tulla kysymykseen ainoastaan silloin, kun Hallituksesta pyydetään hänen lausuntoansa. Jos siis Härman Tapio todella tahtoi tehdä torpan paikan anomuksen, oli hänellä siihen tilaisuus milloin tahansa, paitsi ei tänä iltana, jolloin hänen oli mentävä kylälle. Hänen kauttaan sopi paperit lähettää, niin ei mennyt asiamieskuluja. Silloin sanoi Tapio että hän teettää anomuksen tänä iltana ja tuopi paperit metsänhoitajalle seuraavana päivänä. Metsänhoitaja huomautti tähän että hänen ei sovi ottaa papereita vastaan huomenna, koska on sunnuntai, vaan ehkä maanantaina puolilta päivin. Näin sanoen hän nosti kylmänkohteliaasti lakkiaan ja läksi menemään apteekkarin taloa kohden, jättäen asiamiehen siihen seisomaan. Tapio, hetkisen mietittyään, suuntasi hammasta purren askeleensa nimismiehen taloa kohden ja tuli suosiollisesti vastaanotetuksi. Jostakin syystä näytti nimismies erikoisella mielihyvällä kirjoittavan hakemuksen Tapion puolesta, toimittipa vielä juoksupoikansa lipun kera pyytämään mainetodistusta pappilasta. Ja kuultuaan ettei metsänhoitaja ollut luvannut ottaa papereita vastaan ennenkuin maanantaina puolelta päivin, hän tuumi Tapiolle että olipa vähän omituista sillä tavoin juoksuttaa asiamiehiä, jotka asuivat taivalten takana, sekä ehdotti ettei anomusta jätettäisi metsäherran huostaan, vaan lähetettäisiin suoraan Helsinkiin erään tuttavan kautta, jonka asiamiesvaivat hän, nimismies, saattoi kustantaa. Parahiksi tänä iltana kello 10 läksi posti etelään päin, joten sopi panna anomus heti menemään. Tapio suostui kiitollisuudella nimismiehen toimenpiteeseen ja erosi hänestä toivorikkain mielin, ollen varma siitä että nyt ainakin oli asia lähtenyt oikealle tolalle. Ja hänen sountinsa takaisin Tuuliniemeen, väliaikaiseen asuntoon, oli kevyttä kuin vesilinnun uinti. Ei tuo rappeutunut mökkikään sinä yönä tuntunut ikävälle, sillä nuorta vaimoa elähytti sama toivo, ja lapsi oli terve eikä huutanut. Ja kun viikon arki taas alkoi, luistivat sisätyöt entistä paremmin — Herkko Tapio näet oli ottanut kaikenlaisia töitä pitäjäläisiltä ja hänen maineensa kansan kesken kasvoi päivä päivältä, sillä hän oli osaava mies ammateissa, joita oli harjoitellut kaupunkivuosinaan ja joilla ei ollut liikoja edustajia Rämsänrannalla. Hän oli valuri ja tinuri, rauta- ja puuseppä, kellojen, pyssyjen ja koneiden korjaaja, puukkojen, tuppien ja tuohikapineiden tekijä, nahkuri, suutari ja tarvittaessa räätälikin, sanalla sanoen melkeinpä tuhattaituri. Mutta metsään, metsään hänen sielunsa silti paloi, uutismökin viljelykseen, ja hän piti kaikkia näitä töitään ainoastaan välitoiminaan. Nyt täytyi pidellä pihtejä ja kalkutella vasaraa, mutta hengessään mies heilutti kirvestä aarnipetäjän juuressa ja käänsi turvetta, jonka alta väkevä maa lemusi. Päivästä päivään, viikosta viikkoon hän sielussaan oli tekevinään toista työtä kuin mitä teki.
Sillävälin Metsähallitus palautti Herkko Tapion torpanhakemuksen Rämsänrannan metsänhoitajalle asianomaista lausunnon antamista varten — eikä herra Berg tällä kertaa vitkastellutkaan ennenkuin työnsi paperit takaisin. Mutta senjälkeen seurasi viikkoja ja kuukausia eikä papereita kuulunut jälleen palaaviksi, ja asianomainen Tapio jo alkoi huolestua. Hän tiesi kyllä minkä muutkin, nimittäin että herrain kiireet ovat hitaita, mutta hän ei käsittänyt miksi yksinkertaista torpanpaikan anomusta niin kauvan viivytettiin. Asumattomia kruunun metsiä oli Rämsänrannalla aivan tavattomat alat, kuului siis asiain luontoon että riitti vielä asuinpaikkoja haluaville. Lokakuun myrskyt ulvoivat uneksivan miehen ympärillä, yöt olivat pimeät ja sateiset, ja nuorta vaimoa oli taas ruvennut ikävystyttämään moinen yksitoikkoinen elämä autiolla niemimaalla ja kaduttamaan koko maallemuutto hälyrikkaasta kaupungista. Mies puri hammasta ja teki vahvasti työtä kootakseen vähänkään rahaa säästöön, mutta vaimo vakuutti että mokomassa pahassa paikassa ihminen kuolee sekä ruumilliseen että henkiseen kurjuuteen.
Työtä tehdessään Herkko Tapio alituisesti kuvitteli onnellisen päätöksen pian joutumista Metsähallituksesta sekä suunnitteli jo syystalvella ryhtyvänsä hirsien hakkuuseen Käkiniemellä — niinpä hän mielessään nimitteli mielipaikkaansa, vaikka se hakemuksessa oli jätetty ilman nimeä ja ainoastaan määritelty vartiopiirin sekä ympäristönsä mukaan. Käkinientä mies ajatteli, käen kevätkukkuja ja kesäisen hiekkarannan herttaisuutta hän haaveili syyspimeän myrskyjen mylviessä. Siellä on elämä perustuva luonnon pohjalle, sieltä, kun sinne kerran asettuu, ei mieli lennä mailman turhuuksiin. Oma koti — ah, sehän oli Hetunkin intohimoisin kaipaus, siellä vasta…! Jospa vain lupakirja joutuisi, että voisi ajoissa ryhtyä toimenpiteisiin ja että vaimo rauhoittuisi.
Jo jäätyivät vedet — kekriltä — satoi ensimäiset lumet, ja ihmiset pääsivät suksilla pitkin jäitä kirkonkylään. Herkkokin hiihti tavatakseen metsäherran, mutta saipa hän taas kolmesti peräksyttäin käydä turhaan. Ensi kerralla oli Fjalar Berg parin viikon Helsinkimatkalla kennelklubin asioissa, toisella kertaa hän kyllä oli kotosalla, mutta taloudenhoitajatar väitti että metsänhoitaja oli siinä määrin pahoinvoipa ettei ollut luvannut kolmeen päivään laskea ketään asiamiestä luokseen, mutta kolmannella erää sattui metsäherra olemaan leimausretkellä syrjäkylään, ja mukana tiedettiin olevan diakonissa Thyyra Roos. Vasta loppiaisen jälkeen onnistui Herkko Tapion yllättää herra Berg kotona ja otti tämä hänet erityisen kohteliaasti vastaan, tarjosi ruotsalaisen sikarin ja vehnäkahvit sekä puheli kuin tasa-arvoinen niin että toinen oli peräti ihmeissään, taas saaden hävetä epäluulojaan. Itse asiasta oli seuraavanlainen keskustelu:
— Milloin herra metsänhoitaja luulee päätöksen kerkiävän?
— Jaa, minun on vaikea sanoa. Minä puolestani tietysti soisin sen pian joutuvan. Saattaa olla että koska Metsähallituksella nykyään on paljon tärkeitä asioita, teidän hakemuksenne vii…
— Eikö metsänhoitaja voisi jotenkin kiiruhtaa asian ratkaisua? Kun minullakin olisi kiire…
— On sopimatonta, jos minä rupean kiiruhtamaan hallitusta. Minä voisin siitä saada muistutuksen, ehkäpä virkaeronkin.