— Niin olen ajatellut!
Herra Berg nauroi ja välkytti silmiään. — Djah, djah, pani hän lyhyesti. — Metsähallituksen paperikoriin kyllä mahtuu rämsänrantalaisia töherryksiä.
Herkko Tapio hillitsi itseään vaikenemalla, mutta kun ei metsäherra muuta sanonut, vaan katsoi häneen kysyvästi, niin hän siivokseen letkautti:
— Toivottavasti sinne mahtuu myös herra metsänhoitajan lausunto, jos se on väärä.
Hän poistui virkatalosta.
Pian senjälkeen, kauniina heinäkuun päivänä, Herkko Tapio purjehti Käkiniemeen parin vaaleapartaisen, valkeatakkisen mieshenkilön kanssa, näytteli näille paikat ja antoi tutkia maan laatua. Ne olivat kihlakunnan maanviljelysseuran nuoria toimimiehiä, toinen oli maakoulun johtaja, tavattoman laveaotsainen, paksupohkeinen mies supisuomalaista tekoa, toinen oli hempeän sinisilmäinen, leveähartiainen maatalousneuvoja, jonka jokainen askel polki maata kuin härällä kyntäjän antura. Hyvähermoisia miehiä ne olivat, joiden kanssa saattoi rauhallisesti puhua.
— Mitäs herrat nyt arvelevat? kysyi Tapio tarkastuksen loputtua.
— Viljelyskelpoisuudestako?
— Niin…?
— Hyvää maata! jyrähti johtaja.