"Sitä parempi, jos ei olisi jälellä lainkaan metsää!" oli hänen salainen, lyhyt ajatuksensa.
Metsäherra Berg oli tavallaan johdonmukainen näissä mielipiteissään ja kun ensimäinen rakennuspuun tarvitsija — Rämsänrannan kunta — ilmestyi pyytäen saada ostaa pari sataa hirsipuuta leikkaushuoneen rakentamiseksi kirkon viereen, niin herra Berg oitis merkitsi kaatamispaikaksi Käkiniemen ja lupasi puut 1 markan kappalehinnasta sekä huomautti että edullisinta olisi heti ryhtyä puiden kaatamiseen "ennenkuin sosialistit siitäkin asiasta tekevät numeron".
Niinpä ensi lumien pudottua ryskyi korpi uudelleen Käkiniemessä ja jokainen kaatuva puu kaasi vaipuessaan myös sen miehen toiveita, joka yhä haaveksi isäntävaltaansa tahtoen loppuun asti odottaa oikeuksiansa. Se oli Herkko Tapiolle kirvelevä kärsimys, jota ei lievittänyt Ukonpirtin Juntusen kolkko naurahdus: "Etkös vieläkään usko?"
Ei, hän ei uskonut, sillä hän ei tahtonut uskoa…
Mutta ennen tätä viimeistä urotyötä oli metsänhoitaja Bergille sattunut odottamaton asia. Kun näet Tapion anomuspaperit tavallisessa järjestyksessä palasivat paikallismetsänhoitajalle, ei niitä seurannut entisenlainen vaatimus lausunnon antamiseksi, vaan käsky pikaisesti kartoittaa ja mitata koko Käkiniemen alue sekä lähettää piirustukset Hallitukselle. Suomen Metsähallitus tahtoi, erityisistä syistä, itse ottaa selon siitä, missä määrin se suosituslausunto, minkä maanviljelysvirkamiehet — jotka tosin omituisesti olivat sekaantuneet Metsähallituksen sisäisiin toimenpiteisiin — oli todenpitävä ja löytyikö "Käkiniemi" nimisessä paikassa niin paljon viljelyskelpoista maata kuin mitä eräs Maatiainen ja eräs Poutaperho väittivät.
— Svinaktigt! murisi herra Berg rapistellen papereita, ja jo samana iltana tiesivät sekä apteekkarin Iines että postineiti Strömberg ynnä heidän mukanaan puoli kylää että huomisaamuna varhain — kello 9 — lähtee forstmestari Berg kuuden miehen kanssa mittaamaan Käkinientä, ja että poikaparalla on julmasti juoksua sen villityn Tapion takia.
Fjalle-kultainen! Iines neidillä kihoilivat kyynelet silmissä ja kiharat ihan raukesivat pihtien jäältä. Kuinka sillä forstmestarilla tosiaan täytyi olla ylimääräistä työtä, kun niin vähän jouti häneen huomiota kääntämään! Heillä oli Fjallen kanssa ollut niin ihmeen hauskaa… viimeksi maantiesillalla…
Metsänhoitaja Berg, seistessään seuraavana päivänä kylmässä syyssateessa Käkiniemen korvessa, kiroili ensityökseen puoliääneen sitä miestä, jonka takia hänelle oli sattunut näin paljon "ekstraa". Mutta pian hän innostui ja silmät välähtivät omituisesti. Hän nimittäin luuli saavansa maanviljelysvirkamiehet kiinni laskuvirheestä. Eihän viljelyskelpoista maata ollutkaan puoltatoista hehtaaria yhteen suuntaan, vaan ainoastaan puoli hehtaaria. Ja sitäpaitsi sekin, mikä kelpasi, sisälsi kvartsia.
Varmaan Metsähallitus oli ottava huomioon hänen, metsänhoitaja Bergin, ansion tässä paljastamisessa! Kukatiesi näitä tikapuita myöten…?
Fjalar Berg nosti viheriän kauluksensa pystyyn, vihelteli kuin koulupoika, piirteli piiruja papereihin ja laski leikkiä päiväpalkkalaisten kanssa. Suostuipa hän lisäksi maistamaan kalakukkoa Konsta Kouhosen konttihartsuista ja hymyili ylhäisesti, kun Konsta uhrasi toisen kalakukon vosmestarin viinille koiralle (Glory näet tällä kertaa oli matkassa, Bismarck oli kotimiehenä, mutta Bonde Iines neidin huostassa).