11.

Rämsänrannan maantiellä liikkuu kolme neitiä. He ovat tavattoman alakuloisen näköiset ja tavattoman vaiteliaat ja ikäänkuin ujostelevat toisiaan. Sillä aivankuin ukkosen salamana on heihin iskenyt se mitä pastorinrouva Pallukka vast'ikään on päässyt juoruamasta pakanalähetysompeluseurassa.

Se on jotakin hirveätä ja ennenaavistamatonta. Se järkyttää sydänjuuria ja panee kiristelemään hampaita…

Usch då! Äsch!

Se ei voine olla totta? Ei, tuhatkertainen ei. Sen ei tarvitse olla totta. Se ei saa olla totta!

Panettelua tietysti. Juorua. Inhoittavaa juorua vain!

Yksi neideistä on lumikalpea odottamattomasta iskusta, toinen on tulipunainen jännityksestä, kolmas on kasvoiltaan epätietoisuudesta kirjava.

He kävelevät toistensa rinnalla kilometrin, kaksi — voimatta asiasta toisilleen hiiskahtaakkaan.

Kunnes Iines neiti äkkiä juosta pinkasee metsään ja purskahtaa raivokkaaseen itkuun naavakuusen takana.

Sadan askeleen päässä neiti Strömberg niinikään vaipuu kuin pyörtynyt maantien laitaan ja käskee toverin mennä edelleen. Mutta neiti Roos ei pääse kuin viisikymmentä askelta ennenkuin hänetkin tyrehdyttää sama valtava hypnoottinen sielunliikutus mikä muita vaivaa, ja hän hyppää yli ojan ja painaa päänsä märkään sammaleeseen ikäänkuin haavoittunut jänis.