Näin kaikki kolme neitiä makaavat maahan muserrettuina lokakuun hämärtyvänä iltana, nyyhkivät ääneensä ja vääntelevät uikuttaen käsiänsä taivasta kohden. Kukin tahtoo olla yksikseen ja miettiä asemaa…
Miettiä? Mitä onkaan enää miettimistä? Kaikki miehethän ovat samallaisia raukkoja, kaikki herrathan ovat samallaisia — koiria! — mutta että hänkin, hienokäytöksisistä hienokäytöksisin Fjalar Brynolf Berg on langennut syntiin — hän, jonka he tytöt jokainen niin läheltä tuntevat, ja jonka kanssa he jokainen ovat sydämellisissä suhteissa ja jota he jokainen… — oh, se on järkeä pimittävää, päätä huimaavaa.
Vai onko hän, vieno, viaton — ja se toinen yksin vikapää? Se inhoittava narttu! Sieltä Herralan virkatalolta on tosiaan viimeaikoina alkanut kuulua kummallisia asioita. Pyykki-Tiina sen ensin on kertonut, sitten sen on eräs asiamieskin jutellut: — forstmestarin sängyssä on muka nähty… joku muukin otus kuin Bis. Usch då! Sitä ovat Fjallen ystävä-neidit ensi alussa pitäneet häpeämättömänä panetteluna, jota ei kukaan kunniallinen saa uskoa, mutta nyt kun pasturska Pallukka — herännyt ihminen — on tiennyt kuiskata kolmeen korvaan että "Iita" jo on "siinä tilassa", nyt tuo ilkeä juoru uhkaa olla tositapahtumasta aiheutunut.
Tämä se ystävättäriin koskee. "Oih" tyrskii Iines neito naavakuusen takana. "Fjalle on minut pettänyt! Han har bedragit mig, den uslingen! Minä olen hänen kanssaan istunut… myllyn takana… helluntaipäivänä, jolloin vain vähän satoi vettä. Hän on minua puristanut rintaansa vasten ja suu — oih, suudellut minua. Ja minä… olen syöttänyt sokurikakkua hänen Glorylleen, sille kultanuusalle, silloin kun forstmestari on ollut leimaamassa… hän on kuiskannut minulle suloisia sanoja moottorissa. Usch! Minä olen ollut sen miehen kanssa… melkein kihloissa. Ja hänellä on minun ja minulla hänen valokuvansa — se koirakuva. Mutta nyt — nyt minä sen poltan ja hänen täytyy lähettää minun kuvani takaisin. Niin! Ja kun Glory ensi kerran tulee luokseni, niin minä potkasen…"
Iines neiti tyrskähti hysteeriseen itkuun ja kyynelet vuotivat runsaina hänen helmoihinsa.
"Ah voi!" ajatteli neiti Strömberg maantien pientarella, silmänympärykset punaisina kuin särellä. Miksi ei Fjalar tehnyt niin kuin minä viime talvena ehdotin: että olisi lakkauttanut oman hoidon ja ruvennut syömään ateriansa minun luonani — niinkuin hän on juonut tuhannet kerrat kahvia kanssani. Silloin ei Iida olisi häntä… ysch. Hän on minulle ollut enempi kuin veli: minä olen toimittanut hänen virka-asioitaankin, salaisiakin, koska hän on ollut niin hyvä minulle… ja kissalleni, Petterille. Minä olen antanut hänelle jouluksi omakeksimäni metsänhoitosalkun, silkkisamettisen, kultahelmisen, viikinkilaivakuvioisen. Olen häntä aina puolustanut muita vastaan mailman hienoimmaksi herraksi. Ja nyt — nytkö tämä skandaali kaiken palkaksi! Nyt tosiaankaan en tiedä, kuinka häntä kohdella, kun hän ensi kerran näyttäytyy. Se on kauheaa, kun nuori mies tekeytyy paremmaksi kuin on… Neiti Strömberg kiemurteli avuttomana maantiellä ja olisi antanut ajaa ylitsensä, jos olisi voinut tehdä juorun valheeksi.
Mutta neiti Roos makasi suullaan, painaen pienet ruusunpunaiset kasvonsa tiiviisti märkää sammalta vasten ja tahtoi puhutella Jumalaa sydämensä suhteesta Fjalar Bergiin. Sillä hän, hän yksin — niin hän uskoi — rakasti Fjalaria niinkuin kristityn nuoren naisen sopii… puhtaasti — niin hän uskoi — ja niin salaisesti että siitä luulta vastikään ei tietänyt kukaan muu kuin Hän, kaikkien laupeudensisarten herra, — Hän, jonka edessä ei mikään ollut mahdotonta. Kerran, juuri näihin aikoihin syksyllä, oli herra Berg kietaissut kätensä diakonissan vyötärysten ympäri ja kuiskannut ranskaksi — niin hän luuli, sillä ruotsia se ei ollut — jotakin hyvin suloista ja hienoa. Se oli tapahunut pappilan mäen alla hoosiannaharjoituksiin mentäessä… Hän, kristitty tyttö, ei ollut vastannut mitään, oli ollut aivan ääneti ja odottanut lisää… Mutta silloin oli sattunut vallesmanni vastaan ja nauranut… Hetki oli kuitenkin jäänyt pyhään muistoon. Voi forstmestaria, mihin syntiin nyt lienee sortunutkaan? Mutta Jumala hänet ehkä ojentaa…
Neiti Roos vilkasi ylös taivaalle ja rukoili hartaasti — ja hän oli kaunis tässä rukouksessaan.
Mutta maantieltä kuului kärryjen ratinaa niin että kaikki itkeväiset kerralla säpsähtivät. Neiti Strömberg kavahti ensimäisenä ylös maasta ja otti ryhtinsä, vaan toiset pakenivat syvemmälle metsään tahtoen olla erillään koko pahasta mailmasta.
Kärryt tulivat kovaa vauhtia neiti Strömbergiä vastaan, mutta kyytipoika ehti tervehtiä postineitiä. Vasta kun ajajat olivat sivu, kääntyi neiti Strömberg katsomaan, ketä siinä kievarin Janne kyyditsi.