Ja hänestä näytti — tosin oli hämärä — että linjaalirattaiden etu-istuimella istui forstmestarin piika Iida — ja postineidin polvet alkoivat jälleen vapista. Vaivoin hän pääsi kotiin, lukitsi ovensa ja heittäytyi hervotonna sohvalle. Ja nyt vasta saivat tunteet oikein vallan… Mutta vielä samana iltana myöhään nakutti joku postitalon keittiön ovelle — se oli tohtorin rouva, joka pistäysi pienelle asialle tietäen samalla kuiskata Klaara ystävättären korvaan että nyt oli Fjalar Berg lähettänyt taloudenhoitajattarensa ompeluoppiin — Tampereelle.
Ompeluoppiin? Niin, Iidallahan tosiaan taisi olla taipumuksia — — — Tohtorin rouvan ja Klaara neidin teki mieli jutella pitemmälti tästä aiheesta, mutta kun ei kumpikaan saanut sanoja ensimäiseksi irti, kuivui keskustelu siihen. Fjalar Bergillä — sen sai Klaara lisäksi tietää — kuului taas olevan tavattomasti töitä, niin että poika parka — sekin lausuttiin kuiskaamalla — tänä aamuna varhain oli lähtenyt kahden viikon leimausmatkalle Syrjämurron kylään ottaen mukaansa sekä Bismarckin että Bonden. Mutta Glory oli jäänyt juoksentelemaan pitkin kylää, — ei ollut apteekkarin Iineskään sitä huolinut ja tohtorin rouva puolestaan ei uskaltanut miehensä vuoksi, joka oli kotona. Katri Partanen ainoastaan oli luvannut ottaa orvon koiran pieneen kamariinsa sitten kun isä ja äiti menevät nukkumaan.
— Kyllähän minäkin ottaisin, sanoi Klaara neiti säälivästi, — koska Fjalar aina on ollut niin kiltti — Petterille, mutta ymmärräthän, rakas Adele, että se on mahdotonta, koska Glory puree kissoja.
— Niin, niin… Mutta minullahan oli asiaa.
Ja sitten vasta tuli oikea asia, gobeliinimalli. Hyvin myöhään juoksi tohtorin rouva saali korvissa yli maantien, jonka molemmin puolin kuului pimeässä kaksi ruotsinkielistä hyvänyöntoivotusta: Go' natt — sof godt —
Alakuloisuus ja neuvottomuus oli yhtäkkiä vallannut sen koplan, joka kodikasten suhteiden perusteella oli muodostunut metsäherra Bergin ympärille Rämsänrannan yksitoikkoisessa ilmapiirissä. Iloiset moottoriretketkin olivat katkenneet synkän syksyn tullen, ja Rankrutti, herra Bergin uskottu masinisti, kulki toimetonna pitkin kylää ja juopotteli vahvasti.
Ainoa, joka leveästi ja makeasti nauroi kaikelle, oli nimismies Pykälä. Fjalar Bergin viipyessä kaukaisella leimausmatkalla hän koetti paraansa mukaan korvata Rämsänrannan nuorten naisten ritarikaihoa. Hän kahvitteli naisia ja rouvia vanhanpojan kodissaan, suostuipa pienessä pöhnässä keskustelemaan ruotsiksi tohtorinnan kanssa ja oli hakkailevinaan kiihkeästi sekä Klaaraa että Thyyraa vieläpä Iinestäkin. Ja avomielisesti johti hän puheen Fjalar Bergiin niin että naiset ihan punastuivat hävyn tunteesta.
— Ettekö tiedä, hän huusi kimeällä äänellään, että kaikki forstmestarit lorujen lopuksi naivat piikansa? Ja minun mielestäni se onkin oikein ja kohtuullista. Nähkääs, arvoisat neidit, kun aristokratia ja demokratia sulaa yhteen, niin siitä luonnollisesti syntyy pätevä porvarissääty Suomenmaahan. Eikö se ole loogillista? Mitä teillä oikeastaan on sitä vastaan, jos "Iitasta" tulee rouva? Minä muistan lukeneeni historiasta että toritytöstä tuli kuningatar!…
Naiset joutuivat niin hämilleen kaikista näistä puheista että tahtoivat lähteä pois kesken vierailua. Mutta hyväntuulinen nimismies juoksi avopäin portille ja, tarjoten molemmat käsivartensa hullunkurisella juhlallisuudella naisille, alkoi taluttaa pakenevia takaisin.
— Meine damen, meine damen, — hoki hän: vallesmannin talosta on vaarallista mennä pois, ilman toista kuppia kahvea. Sil vuu plää!