— Herkko hyvä, me muutamme takaisin kaupunkiin? rukoili vaimo.
— Ja luovumme kaikista luonnonihanteista? lisäsi aviomies katkerasti. — Minä sanon sinulle, Hetu, älä puhu minulle sillä tavoin. Se ärsyttää!
— Mutta sinulle eivät Käkinientä anna?
— Minäpä otan, jos eivät anna!
— Otat?
— Otan! Jumaliste…
Hänen silmänsä leimahtivat suuriksi ja valkoiset hampaat kirskahtivat. Etenevä leuka ilmaisi päättäväisyyttä…
Hetua alkoi vaistomaisesti peloittaa, mitä oikein liikkui hänen miehensä mielessä, ja vaimo suostui melkein ilolla siihen kun seuraavana päivänä eräs outo agronoomi pyysi Herkkoa toverikseen pitäjälle.
"Menköön tuulotteleimaan, liiaksi onkin rasittanut sisätöistä. Ehkäpä sieltä saapi uutta voimaa odottamaan ja kestämään — pettymyksiä."
Ja raskaasti huoaten jäi vaimo kotiin — pieneen, ahtaaseen kammioon, josta näkyi vain halkopino ja takapiha.