Hän, Hedvig Tapio, sai luvan nöyrtyä kohtaloonsa kuten tuhannet siskonsa.
* * * * *
Herkko Tapio kiertää ympäri Rämsänrannan pitäjää, näkee mökkejä ja akkoja, pirttejä ja pahnoja, ja puhuttelee ukkoja. Tietämättömyys on suuri surkeudessa, valistusta ei varjoksikaan, mutta yhdessä asiassa kaikki ovat kokeneet, arvostelevat sitä puolta ankarasti. Metsänhoitojärjestelmä — vosmestarien mielivalta. Kauniimmin sanoen: armollinen esivalta, joka rajoittaa moukan elämän korvessa, ulottaa kovan kouransa kaikkialle: puihin ja pensaisiin, kiviin ja sammaliin, lampiin ja laitumiin.
Olet sydänmaissa syntynyt sikiö, piilopirtissä riepuun kääräisty kakara, paimenpojaksi napataloon paiskattu. Isäsi kevätjäihin hukkui ilman että kukaan huutoansa kuuli, emosi järki vaivaiseksi topertui — sinut kohtalo varhain sydänlämmöstä vieroitti. Kasvat kurjat kukkavuotesi mustaa kannikkata jyrsien, kintut paljaina, posket ruvessa, isännän askelta arastellen, emännän luudan huiskausta peljäten, paidanriekaleillasi koiran kanssa luikaten. Ei ole sinulla montakaan ilon päivää, karjapojasta sinut jätkäksi ajavat — toisten hyviksi raadat ilman pennin hyrrää. Etkä tiedä mitä varten elät, et sitä osaa niin pitkälle laihassa sielussasi kysyä…
Mutta kerran hampaasi karkenee, repäiset itsesi irti isännän ikeestä ja metsään pakenet. Metsään! — ainoaan paikkaan, mihin sinua vapauden vaistosi vetää; sinne piilet kuin petahinen — ja pesäsi teet. Nautit hiljaisuudesta, viihdyt kuin villi erämaassa ansojasi viritellen ja vainuat toisen villin, naaraan, onnesi tasajakoon. Yhdessä murmattelette, korven huminata kunnioittaen kuin ääntä Jumalan, metsän juurilla henkeä elättäen. Vierii vuosia ja luolasi kuhisee täynnä alastomia penikoita. Et vieläkään älyä, miksi elät tai miksi kaikki on näin, mutta elää sentään osaat ja elämäsi itsemääräämisestä nautit kuin peikko saaressa. Mutta sitten, syyslumen valjuna päivänä, odottamaton vihollinen pistää tuikkasee keihäänsä pesääsi, sinut haavoittaa iäksi ja joukkosi mailman näkyviin karkoittaa. Metsänhoitaja — herra ja vosmestari. Nyt vasta havahdat älyämään, mikä olet — millainen metsärosvo olet. Raavit niskaasi, syljet ja kiroat — turhaan. Käräjiin sinut raahataan ja käräjistä linnaan, mutta linnasta päästyä olet merkitty kuin Kain: metsänurkkijat, rahanorjat, askeleitasi seuraavat — jää hyvästi lemuava metsäsauna sinisten vaarojen painanteessa! Tuli sinustakin yhteiskunnan hylkiö, kurja, elinoikeudeton isä; vaimostasi tehtiin Jumalan kunniaksi heikkomielinen. Lapsesi hajoitetaan taivaan tuuliin ja vieras käsi heiltä sydämet vetää ulos kurkusta — sama ilvenäytelmä alkaa uudestaan.
Tällaisena kuvasteli Herkko Tapiolle se elämänsisällys, josta mökkien ukot hänelle juttelivat eri paikoissa pitäjää. Hän kohtasi vapisevia vanhuksia, jotka olivat kärsineet vankeutta ja sakkoja siitä että olivat lämmittäneet kiuvasta niin autionkolkossa paikassa ettei tuota paikkaa oltu yhdelläkään pilkulla merkittynä metsäherrain karttoihin. Hän tapasi myös nuoria torpanpoikia, jotka aivan äskettäin olivat lyöneet surman pilkat oman kotinsa aidan takaiseen metsään, kun hallitus tarvitsi välineitä vahtiketjunsa vahvistamiseksi ja metsänhoitajain taskurahoiksi. Myös yllätti hän vuoroin torpparin, joka valitti verorasitusta, vuoroin metsäihmisen, joka tunnusti vuosikymmeniset verovapautensa, ja hän älysi että vääryyttä saattoi piillä molemmissa kohtaloissa. Yhtä hemmoteltiin, toista ruoskittiin — hyvin järjestettyjä suhteita esivallan ja kansan välillä ei löytynyt. Kipeimmin silmiinpistävä oli kentiesi metsätaksojen häilyväisyys, joka näytti riippuvan metsäherran mieskohtaisesta vallasta. Yksi sai puunsa ilmaiseksi, toinen sai sen markalla, kolmas kolmella markalla, vaan neljäs ei sitä saanut millään rahalla. Ahneimmat osasivat tehdä kauppa-asioita metsäherrain suosiollisella välityksellä, arimmat ostivat puita tappiokseen. Pärepuun nimellä sai yksi rakennuspuita, rakennuspuun nimellä sai toinen sahapuita, mutta joka todellakin tahtoi ostaa oikeita pärepuita, hänelle leimattiin hyvien rinnalta niin huonoja että niistä hädintuskin sai aidanseipäitä. Leveranssipuut saattoivat olla mitä tahansa — siinä ei ollut järkeä, mutta joka varmasti tahtoi saada mainion puun kruunun metsästä, hänen täytyi se joko varastaa taikka seurata muille myydyn pölkyn perässä alas kaupunkiin asti koettaakseen ostaa kymmenkertaisella hinnalla mahtavalta tukkiyhtiöltä ja hinatakseen sen jälleen takaisin kasvinpaikoilleen. Paikkakuntalaisille ei hevillä myöty tuoreita saunahirsiäkään, josta oli seurauksena että ränstyneimmätkin rakennukset, riihet, aitat, pajat ja pöksät muuttuivat rämsänrantalaisten himotavaraksi. Onnellinen tosiaan, ken sai purkaakseen ja vetääkseen viidenkymmenen virstan takaa pyöreähirtisen, mustasisuksisen, puolilahon, kaatumaisillaan törröttävän hökkelin!
Epäsoinnun tärkeänä virittimenä näytti olevan myös se että paikalliset metsänhoitajat yleensä olivat vartavasten kasvatetut herroiksi, joilla ei ollut kansanvaltaisia harrastuksia ja jotka eivät Suomen kansasta löytäneet mitään rakastamisen arvoista tai jotka suorastaan pitivät kunnia-asianaan osoittaa halveksumistaan kansallisia ja kansanelämää tarkoittavia kosketuksia kohtaan. Nuoret metsäherrat saattoivat olkapäitään kohautellen korkeintaan nauraa suomalaiselle kansanelämälle, mutta — itkemisen kyky heiltä puuttui kokonaan, sen itkemisen, joka piilee jokaisen, kansan tilaa arvioivan ja tutkivan yksilön ja virkamielienkin, sydämessä. Heidän hymynsä oli kylmä ja kuiva, ja heidän sydämensä autio ja ikäväntunteva: — ulkopuolella virkatointa jäi heille ainoastaan oman pienen minän huvittelu. Virkatointaan he pitivät vapaaherran ammattina sikäli kuin heillä oli oikeus elää kansan varoilla, mutta niin pian kun he yrittivät todella palvella kansaa, tunsivat he orjan oireita ylpeässä sielussaan.
Oli totta että kansan puolelta myös harjoitettiin mielivaltaa ja oman käden oikeutta, mutta kansan rikokset rangaistiin julkisesti ja ankarasti. Vaan metsänhoitajain mielivaltaisuuksia ja rumia menettelyitä taikka huolimattomuuksia ei koskaan paljastettu eikä rangaistu. Heidän päänsä ympärillä väikkyi kunnian kehä, mutta kaikki ne, jotka heidän onnistui saada kiinni metsäsynneistä, leimattiin pilkkakirveellä yhteiskunnan hylyiksi.
Metsänhoitajat? Herkko Tapio mietti sitä nimeä salojen pitkiä polkuja astellessaan. Ansaitsivatko nämä herrat metsänhoitajan juhlallista arvoa? Hekö metsiä hoitivat? Rämsänranta oli täynnä hoitamattomia metsiä. Vuosikymmeniin, vuosisataan eivät metsäherrat olleet huolineet ryhtyä minkäänlaisiin toimenpiteisiin turmeltuneiden metsämaiden parantamiseksi. He tuhlasivat ja tarjosivat vain se säästöt, mitkä luonto itse oli tallettanut. Metsän uinuvat miljoonat sallivat he hyvällä omalla tunnolla jäädä ikuiseen lepoon — läksihän hoidottakin kylliksi miljoonia. Päinvastoin he sakottivat ja peloittivat niitä talonpoikia, jotka uskalsivat yrittää metsänpuhdistusta, sillä he eivät hevillä suoneet moukalle etuja. Olivatko he siis metsänhoitajia?… Sen, joka tahtoi kajota kruununmetsien murtoihin, täytyi maksaa työstään. Sitä, joka hirveällä vaivalla kiskoi ylös maasta juurikkaita polttaaksensa niistä tervaa ja siten teki mahdolliseksi puunsiementen itämisen kruunun hyväksi, verotettiin kuutiomitan mukaan. Herrain päähän ei pälkähtänyt että hallituskin joskus olisi voinut maksaa takaisin niille, jotka sen etuja auttoivat. Ja metsänhoidon kirjoihin olisi koitunut sekin, jos puun tarvitsijan olisi sallittu järkiperäisesti harventaa hyödyttömästi tiheinä seisovia korpia. Mutta niin ei tapahtunut. Oliko se siis metsänhoitoa?
Rämsänrannan kirkonkylässä, ihan metsäherran asunnon ympärillä, oli metsävalkea liki sata vuotta takaisinpäin syvälle polttaen raiskannut penikulmien laajalti metsämaita — mutta niitä kankaita ei koskaan puhdistettu eikä uudesta kylvetty. Odotettiin vieriväksi toinen vuosisata lisäksi, niin ehkä luonnon isä taas taikoisi puita leimattavaksi. Samallaisia palokankaita levisi syrjäkylissäkin, ja nuoret metsäherrat ihmettelivät vihellellen ettei taivasten tirehtööri paremmin höystänyt ryytimaitaan. Tosin niistä oli hyötyäkin noista erämaisemain ikävistä aavikoista: saattoi mainiosti metsästää syksyisiä jäniksiä, kun ne rusakanvalkoisina kerinä kierivät poikki mustien pintojen, haukkuvan hurtan ahdistamina.