Agronoomi, jonka toverina Herkko Tapio kyliä kiersi, oli innostunut mies. Joka askeleella hän teki havaintoja metsistä, soista, vesistä ja kansan elinkeinomahdollisuuksista luonnon helmoissa. Talojen pirteissä ja mökkilöissä, navetoissa ja isäntien pellonpientarilla hän osanottavasti ja opettavasti antautui pitkiin keskusteluihin maamiehen asioista. Hänen puheilleen ja vakuutuksilleen ei läheskään aina arvoa annettu, mutta sitä kiihkeämmin hän silloin kävi kiinni kysymyksiin, sitä vakuuttavammin hän kosketteli korven kanteleen kieliä. Hän taisteli ennakkoluuloja vastaan samalla antaen arvon vanhojen ukkojen kokemuksille ja saavutuksille.

"Kuinka toisenlainen mies hän on miehekseen kuin metsäherra" ajatteli Herkko Tapio. "Kuinka toisenlaisia yleensä ovat nämä maanviljelysvirkamiehet kuin metsänhoitajat! Heissä on sydänlämpöä, kansaansulautuvaisuutta, ennenkaikkea isänmaallisia ihanteita. He suovat hyvää kansalle, iloitsevat sen hyvinvoinnista, eivät ole toivottomia sen tietämättömyydestä, koettavat sitä todenteolla nostaa — aivan päinvastoin kuin nuo toiset, jotka syrjästä katselevat kansan vaurioita ja typeryyksiä ja kohauttelevat sille halveksuen kapeita olkapäitään. Nämä hartevat maahan-uskovaiset tarttuvat lämpimin kourin kiinni raatajan kädestä, katsovat suoraan silmiin ja rohkaisevat taisteluun. He ovat virkamiehiä ja kuitenkin kansan palvelijoita, samalla kun ovat sen johtajia. Jospa korven rahvas itse ymmärtäisi, ketä kohtaan sen on oltava kiitollinen. Mutta onneksi nämät eivät sitä odota, vaan iloitsevat hiljaisista kylvöistä. He hymyilevät suopeasti typerälle talonpojalle, joka hätäillen häärii noiden puujumaliensa ympärillä kaikin keinoin koettaen niitä lepytellä ja niiltä armoa kerjätä.

"Puujumalat — vosmestarit! Vasta sitten kun Suomen kansa luopuu uhritoimituksistaan lakaten epäjumaliaan pelkäämästä, kumartamasta ja salaa vihaamasta, vasta sitten se on vapaa luonnon elävän Herran palvelemiseen. Metsän kerjäläisestä — itsenäiseksi maamieheksi. Se on pitkä askel Rämsänrannalla! Mutta kerran se on otettava, muuten tämä korven mies jonakin kauniina aamuna löydetään hirttäytyneenä — epäjumalansa kaulaan…"

Näin hänessä kuvat kulkivat agronoomin kanssa polkuja taivaltaessa.

* * * * *

He olivat kiertäneet useita kyliä ja olivat palaamassa kirkonkylää kohden, jonne vielä karttui kolme mittaamatonta peninkulmaa. Maa kumisi heidän saappaittensa alla ja kelmeän iltaruskon yllä kimmelsi kylmä tähti. Korpilammit välkkyivät hienossa riitassa, joka ei vielä kestänyt kuin heittokiven painon.

— Katsokaapas tätäkin kruunun metsää: se on kuin hautuumaa, johon ruumiit ovat viskatut sikinsokin mätänemään ja jätetyt peittämättä…

— Täällä olisi ihania asuinpaikkoja, virkkoi Herkko Tapio himmenevään maisemaan haaveellisesti tuijottaen. Esimerkiksi tuolla mäellä, etelän rinteessä. Mutta ei ole asutuksen antajaa, jos ei liioin ottajaa.

— Kunhan kansa saadaan hereille, silloin ilmestyvät sekä antajat että ottajat, — sanoi agronoomi eteenpäin rientäen.

— Kuinkas on sen komitean laita? kysyi hetken kuluttua Tapio. —
Sen, joka valmistaa ehdotukset kruunun maan käyttämiseksi?