— Komiteat ovat enimäkseen kometiioja! alkoi agronoomi. Nähkääs kun…
Hän alkoi innostuneesti selittää.
— Se minusta on surkeinta, arvosteli Tapio, että kansanvaroja tuhlaamalla tuhlataan työhön, josta ei ole vastaavaa hyötyä. Maanmittareille ja metsäherroille mätetään kymmenin markoin päivässä siitä että käveleksivät metsäpolkuja tai soudattelevat itseään kauniin sään aikana. Ja tätä sivutuloa voi kestää enemmän kuin miespolven iän! Jos ne rahat, jotka hukkuvat metsäkomiteoille, käytettäisiin suorastaan uutisasutuksen hyväksi, niin…
Taivaltajain keskustelu katkesi vasta sen torpan veräjällä, johon olivat aikoneet yöpyä.
Vaikka jo oli pimeä, niin tässä metsätorpassa sentään valvottiin ja koko torpanväki näytti olevan kovassa mielenjännityksessä, mikä ilmeni siinäkin että isäntä ja emäntä kyykkivät ikäänkuin varpaisillaan pihalla, pälyen kamarin akkunaan, josta näkyi kirkas tuli.
— Mitä täällä on tekeillä? kysyi agronoomi isäntää ja emäntää katellen pirtin portailla, joita vastoin kaikkea kansantapaa valaisi lyhty, joka vitsaköyteen kiinnitettynä oli ripustettu eteisen laipioon.
Emäntä alkoi kuiskutella.
— Elekee vieraat niin isolla eänellä… toisinaan kuuloo ja tykkejää pahaa. Täällä on kirkonkylän vosmästari — se Perki. Tuolla se on soikossa, rojottaa! Ikään sille kahvia viiä hömssäytin.
Agronoomi naurahti ja iski silmää Herkko Tapiolle.
— Vai niin, sanoi hän raikkaasti. — Saapiko talossa yösijaa?