Herra ylimetsänhoitaja ei säästänyt vaivojaan asiain oikein järjestämiseksi, s.o. valta-aseman vahvistamiseksi Rämsänrannalla. Se oli paras tapa kostaa. Hän ei ollut ennen kuunnellut Fjalar Bergiä, mutta nyt hän, maanviljelysseuran löylystä päästyään, muisti ja käsitti kaikki. Metsänhoitovirkakuntaa oli tuntuvasti lisättävä Rämsänrannalla! Hoitoalue oli jaettava kahteen osaan ja kumpaankin asetettava täysin pätevä, Evon metsäkorkeakoulun läpikäynyt forstmestari. Ja kummallekkin forstmestarille oli avuksi asetettava apumetsänhoitaja, joka samalla oli päämetsänhoitajan sihteerinä. Sitäpaitsi oli metsänhoitajaketjua vahvistettava. Joku ylimetsänvartijan virka ei voinut olla haitaksi…
"Minä luulen", hymisi hän puoliääneen, silmälasejaan hieroen, "että siellä harjoitetaan metsäkeinottelua. Ja… Mutta me panemme vartiomiehen istumaan joka näreen juurelle niin että niitä vilisee kuin jäniksiä. Se ei paljon maksa! Metsähallituksella on kymmenen miljoonan tulot, mutta vahteja saapi kuudesta sadasta markasta kappaleelta kuinka monta tahansa."
Ja sensijaan että olisi kääriytynyt susiturkkeihinsa ja painautunut
Rämsänrannan metsiin, tilkitsi herra ylimetsänhoitaja Brandenberg
juhlapukunsa kauniiseen hylkeennahkakapsäkkiin ja ajoi junalla
Helsinkiin.
14.
Nimismies Pykälä ja konstaappeli Korhonen sattuivat eräänä iltana istumaan viinapullon ääressä, sillä nimismies Pykälä oli niitä harvinaisia virkamiehiä, joka ei arastellut seurustella toverillisesti poliisinsa kanssa.
Konstaappeli kuiskutteli jotakin nimismiehen korvaan ja nimismies näytti hyvin huvitetulta.
— Jaakko taitaa lasketella omiaan? sanoi nimismies.
— En! kivahti poliisi iskien silmää. — Saapi vallesmanni uskoa.
— Missä se tapahtui?
— Sumpsankylässä, Karsikkojoella…