— Ei pidä sekoittaa! sanoi nimismies kiihtyneesti, myöskin nousuhumalassa. — Seitsemäntoistasadan kolmenkymmenen neljän vuoden laki…
Ja he väittelivät kiivaasti siitä, mitä ymmärrettiin korpilailla ynnä kaikilla muilla laeilla ja lopuksi huusi nimismies, nyrkkiään pöytään iskien, että:
— Johan minä sanoin konstaappelille että korpilaki ei ole mikään laki, vaan se on lain ulkopuolella. — Miina hoi! huusi hän perään. Tuoppas se toinen pullo.
Kun toinen pullo oli tuotu, rähähti nimismies makeaan nauruun:
— Syyttäköön itseään. Minä pesen käteni. Pakkoko oli mennä ärsyttämään tukkijunnuja! Fjalu on mukava poika, mutta… Kaikki forstherrat — ovat suuria simppuja. Kutti parahiksi, sanon minä. Minä olen Rämsänrannan nimismies. Kippis!
— Kool! sanoi konstaappeli ja ryyppäsi ruskeata viinaa, joka oli karvasta kuusenjuurikasta, sillä nimismiehellä ei sattunut tarjoksi parempaa.
Yöhön asti he maistelivat ja väittelivät, väliin riitelivätkin, mutta taas lauhtuivat, halasivat toisiaan ja puhuivat kuin ristiveljet konsanaan mainiten sekä Jumalan että esivallan, Rämsänrannan erikoisaseman ja pirun, mutta ennenkaikkea sen salaperäisen korpilain, jonka perusteella nuori metsäherra oli saanut selkäänsä. Vihdoin he nukahtivat vaate-päällä: nimismies rikoslaki kourassaan, housut auki — konstaappeli virkalakki silmillään, sikarin pätkä suupielessä ja kautsuinen pamppu taskussaan.
15.
Pitkä talvi tuimine tuiskuineen oli taas mennyt ja kuulas kevät kurkisti viattomana pajupensasten takaa. Varikset rääkyivät juhlallisesti lautupetäjien latvoissa ja harakka nauroi katketakseen aidanseipäässä.
Oli syytäkin sekä juhlalliseen rääkyntään että helakkaan naurantaan. Rämsänrannalla oli tapahtunut mullistuksia: pitäjässä näet asui nyt kaksi päämetsäherraa ja kaksi apumetsänhoitajaa ja metsänvartijastoa oli tuntuvasti lisätty. Hallitus oli suuressa viisaudessaan perustanut uusia virkoja ja korottanut virkapaikkoja, vaikka ken tiesi oli unohtanut perustella työtä, josta tämä kaikki maksettiin.