Herra Bergistä oli tehty Läntisen piirin metsänhoitaja ja hänen apulaisenaan, "esittelijäsihteerinään", heippasi Ragnar Didrik Djupström niminen herra. Itäisen piirin päämetsänhoitajana sitä vastoin hallitsi Knut Osvald Edelstein, todellinen aatelismies, jonka apulaisena toimi herra Gösta Almanzor Ekestubbe.
Kaikki nämä herrat asuivat forstmestarien yhteisessä virkatalossa Herralassa, jossa oli tehty seitsemän tuhannen markan kustannusarvoisia korjauksia ja lisäyksiä. Herrojen ruuanlaittajina ja vuoteiden pöyhöttilijöinä toimi pari Rämsänrannan kauneinta piikatyttöä Linta ja Alina, joista varsinkin edellinen hempeine poskineen ja kepeine jalannousuineen oli herrojen suosikki, ja jälkimäinen taas siitä mainio että ymmärsi mitä herrat kulloinkin tarkoittivat — Alina näet oli palvellut pari vuotta kaupungissa.
Mahdollisesti siis kaikelle tälle kevätharakka naureskeli aidanseipäässä heiskuessaan. Mutta taisi se nauraa myös muille asioille: apteekkarin Iines ja uusi forstmestari Edelstein näet olivat heti tutustuttuaan joutuneet kodikkaisiin suhteisiin ja kävelivät usein maantiellä. Neiti Iines, joka oli vaihtanut punaisen pukunsa sinikeltaiseen, oli nyt täydellisesti tyydytetty sen hirveän tappion perästä, mikä häntä oli uhannut Fjalarin kadottamisessa — nyt hän päinvastoin siunasi kohtaloa ja Iida Helttusta että Knut Osvald, mustaviiksinen aatelisherra, oli joutunut hänen pelastavaksi ritarikseen. Myös postineiti Strömberg näytti läpeensä toipuneen syksyisestä pyörrytystaudistaan, sillä hänen luonaan kävivät usein kahvilla sekä Edelstein että myös Ekestubbe ynnä Djupström, eikä postineiti koskaan ollut tuntenut itseään niin onnelliseksi kuin tässä hilpeässä ja sivistyneessä seurassa. Erityisesti apuforstmestari Djupström häntä miellytti, sillä hänen kastanjaruskeat pienet silmänsä tähtäsivät postineitiin niin turvaaetsivästi ja hänen ruotsinsa soinnahti niin kotoiselta, kun hän milloin piteli lankavyyhtiä, milloin kohensi tulta hellassa: "Snälla fröken, ja' har nog go' tid att hjälpa till i hushållet…"
Myös diakonissa Roosia oli onni potkaissut. Sillä ensinnäkään hän ei enää ollut diakonissa, vaan Jumalan armosta ja kaikkien forstherrain suosituksesta kahden hoitoalueen metsäkassööri isommalla palkalla kuin mitä oli saanut entisessä jumalisessa virassaan, ja toiseksi: hänkin oli saavuttamaisillaan uuden objektin. Iloisen kevätharakan tosin lienee ollut hiukan vaikea päättää, minkälainen oli herra Ekestubben ja pienen Thyyra neidin sisäinen suhde. Molemmat näet olivat umpimieliset, vähäpuheiset ja hitaat rakkauteen, mutta sitä herkemmät punastumiseen hiusmartoa myöten käyskennellessään kuin kuuromykät Rämsänrannan harvassa kylämetsässä. Mahdollisesti olisi pastorin Pulmu Pallukka ollut herra Ekestubbelle sopivampi miettimisen aihe, mutta tämä hengellinen neito ei vielä ollut koteutunut kesälaitumilleen. Niinikään oli kauppias Partasen kaunis Katri tipotiessään, sillä heti Fjalar Bergin kansallistumisen jälkeen oli tyttö kiireesti matkustanut pitäjästä — kuten huhu juorusi — aina Tukholmaan saakka hienompaa käytöstä oppimaan. Hänen takaisinpaluutaan saattoi sentään odottaa milloin tahansa, ja silloin pantaisiin uudetkin forstmestarit koetukselle — Katrin papalla näet oli rahaa.
Neiti Siviä Kuikkanen sitävastoin teki sivistyskokeita itse paikan päällä, toimien harjoittelijana neiti Strömbergin kansliassa ja niellen kärsivällisesti herrojen forstmestareiden ruotsinkieliset keskustelemukset pääpostineidin kanssa.
Näinpä siis huomiota ansaitsevimmat suhteet Rämsänrannan seurakunnassa olivat vajaan vuoden kuluessa selviytyneet; vertavuotavat haavat olivat parantuneet ja uudet toivontähtöset sydämiin syttyneet.
Fjalar Berg sentään oli ikäänkuin näyttämöltä kadonnut. Moottorinsa hän kevään tullen oli myönyt virkatoverilleen Edelsteinille, jota nyt sama Rankrutti varustautui palvelemaan. Heti vesien auvettua alkoi Herralan virkatalon rannassa tuo paikkakunnan edistysrientoja ilmaiseva, kauvas kuuluva koneen rassaus ja ritinä, sillä jo helluntaiksi oli herra Edelstein pestannut kylän kaunottaret huikealla retkelle.
Siitä huviretkestä puhuttiin ympäri pitäjää, metsänvartijat sen tiesivät, ja tiedettiin se viikkoa ennen Helsingin muotikaupassa asti, josta sekä Klaara että Thyyra, Iines ja Siviä tilasivat hattunsa, kepsinsä ja kevätkappansa, uhraten niihin vähintään yhden kuukauden palkkansa. Koko Rämsänranta varustautui helluntaiviettoon, jossa hienoston oli esiinnyttävä tavallista hienompana. Kaikki kirkonkylän piikatytötkin kuiskuttelivat "viinistä". Ja kaikki tämä oli tavallaan seurausta ainoastaan siitä että kolme uutta metsäherraa oli saapunut pitäjään.
Edelstein — Djupström — Ekestubbe! kuinka juhlallisilta nimet moiset kalskahti vatkaan Rämsänrannan nimen räikeätä taustaa vasten!
Ei kumma että variksetkin tuon juhlallisuuden tunsivat huutaessaan kolmikertaisen eläköön huutonsa: koaa, koaa, koaa!